Heippa vaan pilven reunalta! Kuollut en sentään ole (siinä
tapauksessa olisin varmaankin helvetin tulenlieskoissa pilven reunan sijaan),
vaan matkalla kohti uutta seikkailua. Tuossa toisella puolella käytävää istuu tyttö,
joka on itkenyt koko matkan. Selvästi kentälle on jäänyt jotain vähän enemmän kuin
pelkkä kotileikkipoikaystävä. Mulle tulee kamalan lohduton olo tuon tytön
puolesta, mutta toisaalta myös vähän huojentunut olo omasta puolestani. Mun lähtöitkut
on itketty, ja nyt voin keskittyä täysin rinnoin nauttimaan tulevista
haasteista. Lähtöfiiliksiäni kuvaa hyvin Suurlähettiläiden ikivihreä, jonka
sanomasta sain ystäväni kanssa aika mielenkiintoisen keskustelun aikaiseksi.
Mun mielestä tuo on aina ollut nimenomaan hyväntuulinen biisi. Että vaikka
kuinka yrittäs tirauttaa parit kyynelet lähtiessä ja haikeilla kotikaupungin
perään, niin ei. Mä lähden nyt enkä taakse aio vilkaistakaan. Kyllä se koti
siellä mua odottelee.
Tiedättekö sen tunteen kun lähtöportilla parveilee aina
hirveesti komeita, nuoria ulkomaalaismiehiä, ja sitten sä ristit sormet ja
mielessäs rukoilet että arpaonni olisi suosinut sua ja arponut sulle
istumapaikkanumeron jonkun niistä vierestä? Koneeseen istumaan päästyäsi ne sun viereiset paikat on
vielä tyhjillään, ja alatkin jo vähän toivoa, että saisit sen koko penkkirivin
itselles. Se olis heti toiseks paras vaihtoehto sen kuuman italiaanon tai
surffitukkaisen aussin jälkeen. Kunnes käytävää pitkin ryömii lihava
suomalaismies ihanan raikas viinan haju ympärillään ja vie ne molemmat sun
viereiset penkit. Hell yeah for the next ten hours! No tänään ei onneks ihan niin huonosti käynyt, mutta lievä
paskan haju leijailee jostain. Onneks enää muutama tunti ja pääsen korkkaamaan
lomaolusen, ja ehkä vähän tsekkailemaan hotellibaarin tarjontaa muunkin kuin
olutvalikoiman suhteen, hehee…
