-Se on kiltti ja huomaavainen
-Se hieroo mielellään
-Se tarjoaa treffeillä
-Se kattoo mun kanssa Kylmäverisiä tappajia
-Se jakaa mun kanssa punkkupullon
-Sillä on auto
-Mutta sillä on myös asunto keskustassa, johon voi punkkupullon jälkeen kömpiä
-Sillä on hyvä duuni
-Mutta se ei ikinä laita duunia mun edelle
Mutta miksei se silti ollut love at the first sight?! Mä kävin treffeillä ja olin silleen että joooo tosi kiva mies ja ihana ja herttainen mut emmä tiiä. Ai mikä mättää? Nokun emmä tiedä. Sitten mä kävin vielä treffeillä ja yökylässäkin (huomatkaa poikkeuksellinen järjestys! taas yksi poikaystäväpiste) ja aloin pikkuhiljaa oleen silleen että jooo.
Sitten tulee tekstari. Melkein-vakiolta. Se on taas maisemissa. Mä puren hammasta ja mietin miten kivaa oli sillon viimeks kun se hiipi mun oven taakse yöllä. Sit mä mietin että oonko mä ihan tyhmä. Avaudun kaverille ja se kysyy että oonko mä ihan tyhmä. Lopulta kerään itseni ja kieltäydyn ehdotetusta yökylästä. Done. Voin jatkaa treffailua unelmien poikaystävän kanssa niin kuin fiksut sinkkunaiset tekee. Mutta oon väärässä. Sen sijaan että mun vastaus kuitattais hyväksyvällä ok:lla ja ymmärryksellä, mun tahtoa aletaankin koetella. Tajuan itsekin miten naurettavalta kuulostan selitellessäni, miksen voi tavata. Kaikesta paistaa läpi että haluaisin. Oli kuitenkin aika hauskaa...
Siinä vaiheessa kun vastapuolen tykitys alkaa muutua ilkeäksi piikittelyksi mun valintoja kohtaan, tiedän että tein just mitä pitikin. Miks mä edes mietin, että heittäisin kaiken hukkaan yhden ison munan, ison egon ja satunnaisen seksin takia? Kainalopaikankin saisi korkeintaan kerran viikossa, kun loppuviikon paikat vaatii edellisestä kerrasta toipumiseen...
Mutta. Sitten me sattumalta törmätään. Kahdesti, viikon välein. Niin että just kun oon unohtanut koko jutun, se ilmestyy taas jostain mun nenän eteen, komeena ja mua kohtaan jäätävän viileenä. Tulee huono omatunto. Mulla on syyllinen olo, mä haluaisin vetää sitä hihasta ja tuijottaa koiranpentuilmeellä ja sanoo että anteeks olin väärässä. Vaikka mä en ollut. Onko kusipäisyyden multihuipentuma se, kun saa itsensä sijaan muut näyttämään kusipäiltä?
Miks mun elämän kannalta täysin merkityksetön tyyppi saa mut kerta toisensa epäröimään? Miks on niin vaikee ihastua tyyppeihin, jotka täyttää mun kaikki poikaystävätkriteerit? Mikä jumalauta niissä kusipäissä niin kovasti kiihottaa!?
Mä ihan oikeesti tykkään tosi paljon mun uudesta unelmien poikaystävästä, ei epäilystäkään. Ja mä en oo vaihtamassa sitä yhteenkään törkeyksiä laukovaan apinaan. Mä vaan just havaitsin, ettei sinkkuelämässä oo koskaan tarvinnut tehdä valintoja. Kaikkea on voinut kokeilla ja kusipäät on sen jälkeen siirretty mappi ööhön. Nyt mulla ei taida olla varaa sellaiseen...
Suvi aloittaa nyt matkan viisastumisen ja aikuistumisen maailmaan, jossa ei antauduta kaikille houkutuksille. Toivottakaa onnea matkaan!
xx Suvi (edelleen sinkku, don't ya worry!)
PS. teemamusiikkia olkaatte hyvät
