Kodinrikkojan päiväkirja

Pari viikkoa sitten kun kerroin ystävälleni, kuinka eräs varattu mies oli edellisenä iltana pyrkinyt sänkyyni, oli vastaus ”TAAS?!”. Hän ihmetteli, mikä mussa oikeen on, joka vetää avioseksiin kyllästyneitä niin valtavasti puoleensa. Tässä mun lyhyt ”kakkosnaisen” historiani:

Menetin neitsyyteni varatulle pojalle. Olin nuori ja naiivi, ja ”heillä meni huonosti”. Seuraavana päivänä tämä mulle tuntematon tyttö uhkasi tulla hakkaamaan mut. Poika jätti sen tytön ja me tapailtiin pari viikkoa, kunnes tajusin että ei mua se poika edes kiinnostanut. Kului ehkä noin kuukauden päivät, kun kuulin heidän palanneen yhteen. Nykyisin kyseinen pariskunta elää onnellista perhe-elämää esikoislapsensa kanssa.

Eräänä kesänä käytännössä asuin töissä. Sain imartelevan paljon huomiota minua noin kymmenen vuotta vanhemmalta, lähimmältä esimieheltäni. Vähäisetkin taukoni vietin hengailen tämän esimiehen toimipisteellä ja kuunnellen yhä avoimempaa flirttiä. Afterworkit venähtivät usein pitkäksi, kunnes viimein päädyimme luokseni. Silloin sain tietää kotona odottavasta avovaimosta. Käskin miehen painua helvettiin. Seuraavana päivänä jäimme melkein kiinni, kun mies vuolaasti anteeksipyydellen tuli toimistolleni halailemaan ja sivelemään reisiäni. Työsuhteemme jatkui viileän asiallisena ja minun puoleltani ivallisen piikittelevänä.

Viime syksynä olin viettämässä iltaa työporukalla ja kyllästyin humalaiseen meininkiin. Niinpä puoliväkisin lyöttäydyin baaritiskillä komean, yksinäisen miehen seuraan. Kävi ilmi, ettei hän ollut paikallisia. Kadotin miehen pian, mutta pilkkuun saakka kestäneen shottirallin jälkeen huomasin tämän norkoilevan vieressäni baarin ulkopuolella. Sitten oltiinkin jo meillä jatkoilla ja vaatteetkin oli lähes riisuttu, kun mies varmisti ettei mulla ollut mitään muuta mielessäni kuin puhdasta seksiä. Mua kysymys nauratti ja vakuutin, ettei tapanani ollut suunnitella häitä aamuseiskalta viinipullon ja kuuden jekkushotin jälkeen toispuolella maata asuvan miehen kanssa. Mies huokaisi helpotuksesta ja tunnusti olevansa varattu. –MIKSI?

---

En aio lähteä analysoimaan pettämistä tai siihen johtavia syitä, koska en usko, että mulla ikisinkkuna on aiheeseen mitään uutta lisättävää. Sen sijaan mua kummastuttaa suuresti, mikä on pettämään päätyneen miehen tarve tunnustaa viime hetkellä, kun vaatteet on riisuttu ja pesänsaanti taattu, että kotona odottaa vaimo, koira ja kolme lasta. Miksei siinä vaiheessa vaan anneta mennä ja kadota jälkiä jättämättä? Onko se jotenkin sallitumpaa, jos molemmat osapuolet on kartalla asioiden oikeasta laidasta? Siirretäänkö tällä lailla puolet vastuusta sille toiselle osapuolelle? Tai ehkä sen kuuluis olla mun mielestä kiihottavampaa, kun kyseessä on kielletty hedelmä? Vai pelätäänkö vaan yksinkertaisesti seuraavan päivän FB-ystäväkutsua tai että pitäis vaihtaa puhelinnumeroita?

Noilla jatkoilla mies sai jäädä. Ei siksi, että musta kielletty hedelmä olisi jotenkin erityisen kiihottavaa. Eikä siksi, ettei itsehillintäni enää siinä vaiheessa olisi riittänyt sanomaan ei. Vaan siksi, ettei mua yksinkertaisesti kiinnostanut, kuinka tuon miehen parisuhteen käy. Siksi, koska en tuntenut paremmin miestä kuin hänen tyttöystäväänsäkään. Ja siksi, että en kokenut olevani tilanteessa vastuullinen osapuoli. Siksi, että musta sen nainen kotona ansaitsee parempaa. Ja siksi, että se mies todellakin ansaitsi huonon omatunnon, mikäli hän sellaista omisti.

Sen sijaan parin viikon takaiselle miehelle sanoin ei. Ystäväni olivat tyrmistyneitä: ”Sanoit EI?! Eiks se ollut hyvännäköinen? Aa, se oli varattu, no sitten.” En tosin silloin edes tiennyt miehen olevan varattu. Sanoin ei, koska mua ei kiinnostanut. Koska mua kiinnostaa eräs toinen, jota olen tapaillut. Koska musta se olis ollut väärin, vaikkei seurustellakaan. Koska toivon, ettei mullekaan tehtäis niin. Koska en halua ryssiä tätä juttua.

 

xx Suvi

Parisuhteita pikakelauksella

Jes, nyt sen keksin. Viimein (yhden uuden) teorian sille, miksi olen sinkku. Yksi päivä tossa sen vaan tajusin. Aloin miettiä kaikkia vanhoja deittikuvioita ja huomasin, että ne noudattaa usein aika pitkälle samaa kaavaa: ne on kuin miniparisuhteita, jonka vaiheet etenee pikakelauksella ja mahtuu helposti kuukauden sisään alkuhuumasta parisuhteen latistumiseen, kuolemiseen ja kuoppaamiseen.

Alkuhuuma koetaan baarissa. Sitä kestää yleensä siihen saakka, että päästään yhteiseen taksiin. Taksissa voidaankin jo leikkiä vähän niinkuin pariskuntaa, mutta todennäköisesti hyvästä näytelmästä huolimatta taksikuskin harjaantunut silmä ei hämäänny. Kyllä baaripokan tunnistaa. Seksiä harrastetaan ensimmäisen kerran noin neljä tuntia ensitapaamisen jälkeen.

Sen jälkeen ensitreffit voidaankin skipata, koska mitäs sitä turhaa enää hienostelemaan. Treffit voidaan pitää suoraan mun kotona. Kokataan vähän jotain ja katotaan telkkaria ja harrastetaan seksiä. Samaa tehdään seuraavillakin treffeillä. Aikaa on nyt ensitapaamisesta kulunut viikko tai ehkä kaks. Kolmansilla treffeillä tehdään taas samaa, paitsi seksi on jäänyt pois. Nyt eletään siis jo normaalien ihmisten parisuhdetta (eikö?).

Kolmannella viikolla ei enää laitella joka päivä viestiä. Ei välttämättä edes joka toinen. Liitto laimenee. Mies varmasti pettää tai se ei enää muuten vaan rakasta. Mä alan skitsota että mikset oo soittanut. Tulee riita. Mies perääntyy ja pakenee. Loppu.

----

Nyt kun tän tajusin, niin tajusin myös että ehkä ei ookaan niin kamala kiire. Ehkä ei haittaa jos se ei vielä tänään laittanutkaan viestiä tai että tokat treffit siirtykin ensi viikkoon. Ehkä voiskin nauttia siitä alkuhuumasta ja jännityksestä ja ehkä ei haittaa, vaikkei heti oliskaan ihan omalla mukavuusalueellaan. Ehkä niitä pieruverkkareita voisi säästellä edes neljänsille treffeille.

Ja ehkä onkin ihan hyvä, että ensimmäiset oikeat lounastreffit vaati alleen kolme baarista samaan sänkyyn -keissiä ja ensimmäiset ruokaa ja netflixiä -treffit oli vasta kolmen viikon päästä ensitapaamisesta. Ja ehkä oli sen jälkeen hyvä pitää hiljaiseloa hetki ennen seuraavia ruokaa ja netflix -treffejä.

MUTTA viime treffeillä päädyttiin yhdessä ruokakauppaan. Se on musta aika iso askel, ja en oo ihan varma oonko vielä valmis sellaiseen. Oon kerran aikasemminkin käynyt miniparisuhteessa miehen kanssa ruokakaupassa, mutta tää oli nyt jotenkin tosi eri juttu, paristakin syystä:

a) Mun työkaveri käveli heti ovella vastaan. Tuli jotenkin heti tosi vaivaantunut olo. MINÄ ruokakaupassa MIEHEN kanssa tekemässä YHTEISIÄ ruokaostoksia. Ja sitten me vaan ihan tavallisesti moikattiin työkaverin kanssa, niinkuin se olis mulle ihan normaalia käydä miehen kanssa ruokakaupassa.

b) Mies piti kättä mun ympärillä. Siis ihan ettei vahingossakaan kukaan, varsinkaan mun työkaveri olis luullut että hän on vaikka mun veli.

c) Unohdin lompakon kotiin. En voinut siis edes tarjoutua maksamaan osaa ostoksista, vaan kunnon vaimon tavoin kävelin kassan ohi pakkaamaan ostoksia.


Mulla menee nyt varmaan ainakin pääsiäisen yli toipua tästä kauppareissusta, joten seuraavilla treffeillä ei silleen oo kiire kyllä.


xx Suvi the pikkuvaimo