Miksi naiset rakastuu renttuihin?

Vajaan kahden kuukauden hiljaiselon jälkeen tuntuu oudolta miten paljon asioita on ehtinyt tapahtua. Pyhät teki äkkistopin mun lupaavasti alkaneelle vakio-saamiselle jo ennen kuin sitä pystyi vakioksi kutsumaan. Sen täytyi olla silleen tarkoitettukin, koska tän hiljaiselon aikana mun eteen ilmestyi täysin arvaamatta sellainen herrasmies, joka täytti kaikki mun poikaystäväkriteerit ja enemmänkin. Voitteko uskoa:

-Se on kiltti ja huomaavainen
-Se hieroo mielellään
-Se tarjoaa treffeillä
-Se kattoo mun kanssa Kylmäverisiä tappajia
-Se jakaa mun kanssa punkkupullon
-Sillä on auto
-Mutta sillä on myös asunto keskustassa, johon voi punkkupullon jälkeen kömpiä
-Sillä on hyvä duuni
-Mutta se ei ikinä laita duunia mun edelle

Mutta miksei se silti ollut love at the first sight?! Mä kävin treffeillä ja olin silleen että joooo tosi kiva mies ja ihana ja herttainen mut emmä tiiä. Ai mikä mättää? Nokun emmä tiedä. Sitten mä kävin vielä treffeillä ja yökylässäkin (huomatkaa poikkeuksellinen järjestys! taas yksi poikaystäväpiste) ja aloin pikkuhiljaa oleen silleen että jooo.

Sitten tulee tekstari. Melkein-vakiolta. Se on taas maisemissa. Mä puren hammasta ja mietin miten kivaa oli sillon viimeks kun se hiipi mun oven taakse yöllä. Sit mä mietin että oonko mä ihan tyhmä. Avaudun kaverille ja se kysyy että oonko mä ihan tyhmä. Lopulta kerään itseni ja kieltäydyn ehdotetusta yökylästä. Done. Voin jatkaa treffailua unelmien poikaystävän kanssa niin kuin fiksut sinkkunaiset tekee. Mutta oon väärässä. Sen sijaan että mun vastaus kuitattais hyväksyvällä ok:lla ja ymmärryksellä, mun tahtoa aletaankin koetella. Tajuan itsekin miten naurettavalta kuulostan selitellessäni, miksen voi tavata. Kaikesta paistaa läpi että haluaisin. Oli kuitenkin aika hauskaa...

Siinä vaiheessa kun vastapuolen tykitys alkaa muutua ilkeäksi piikittelyksi mun valintoja kohtaan, tiedän että tein just mitä pitikin. Miks mä edes mietin, että heittäisin kaiken hukkaan yhden ison munan, ison egon ja satunnaisen seksin takia? Kainalopaikankin saisi korkeintaan kerran viikossa, kun loppuviikon paikat vaatii edellisestä kerrasta toipumiseen...

Mutta. Sitten me sattumalta törmätään. Kahdesti, viikon välein. Niin että just kun oon unohtanut koko jutun, se ilmestyy taas jostain mun nenän eteen, komeena ja mua kohtaan jäätävän viileenä. Tulee huono omatunto. Mulla on syyllinen olo, mä haluaisin vetää sitä hihasta ja tuijottaa koiranpentuilmeellä ja sanoo että anteeks olin väärässä. Vaikka mä en ollut. Onko kusipäisyyden multihuipentuma se, kun saa itsensä sijaan muut näyttämään kusipäiltä?

Miks mun elämän kannalta täysin merkityksetön tyyppi saa mut kerta toisensa epäröimään? Miks on niin vaikee ihastua tyyppeihin, jotka täyttää mun kaikki poikaystävätkriteerit? Mikä jumalauta niissä kusipäissä niin kovasti kiihottaa!? 

Mä ihan oikeesti tykkään tosi paljon mun uudesta unelmien poikaystävästä, ei epäilystäkään. Ja mä en oo vaihtamassa sitä yhteenkään törkeyksiä laukovaan apinaan. Mä vaan just havaitsin, ettei sinkkuelämässä oo koskaan tarvinnut tehdä valintoja. Kaikkea on voinut kokeilla ja kusipäät on sen jälkeen siirretty mappi ööhön. Nyt mulla ei taida olla varaa sellaiseen...

Suvi aloittaa nyt matkan viisastumisen ja aikuistumisen maailmaan, jossa ei antauduta kaikille houkutuksille. Toivottakaa onnea matkaan!

xx Suvi (edelleen sinkku, don't ya worry!)

PS. teemamusiikkia olkaatte hyvät

Sinkkuvuosi 2015

Aihepankki on ollut tyhjä. Toisin sanottuna, en ole tässä viime aikoina oppinut mitään uutta sinkkuelämästä, saati miehistä. Pari menneisyyden haamua on tehnyt pari kertaa näyttäviä, hämmentäviä ilmestymisiä mun elämään, milloin pilkun aikaan narikassa, milloin kaupan kassajonossa. Samat haamut on käynyt vierailemassa myös mun unissa.

Kun kirjoitan tätä, istun kotisohvalla viinilasin kanssa. Siitä on aikalailla vuosi kun tämä blogi näki ensimmäistä kertaa päivänvalon juurikin samaisen sohvan nurkassa ja viinilasin rohkaisemana. Vain koti on vaihtunut välissä. Ja viinin väri. Silloin elettiin joulun jälkeisiä päiviä ja kaipasin kovasti sängynlämmittäjää. Nyt joulu on vasta tuloillaan ja mun sänky on pitkän kuivan kauden päätteeksi ollut lämpimänä peräti kahdesti viikon sisään. Niin lämpimänä, että on tehnyt kipeetä kävellä...

Mä en oo ollut mikään ahkera bloggari, mutta ainakin mun uskollisella noin kymmenestä hengestä koostuvalla lukijajoukolla (lue: kavereilla) on kai ollut ihan hauskaa. Sain siitä ihan paperimuotoisen tunnustuksen, jota diplomiksikin kutsutaan. Lämmitti mieltä. Näin pian lähestyvän blogi-vuosipäivän kunniaksi voisin vetää yhteen mun sinkkuvuoden 2015:


-Alkuvuonna löysin villin sinkkuminäni uudestaan. Lähdin reissuun kunnolla rellestämään ja tulin kotiin reissusta rähjääntyneenä, mutta taas yhtä tarinaa rikkaampana.

-Kotiin palattuani tapasin jonkun, jonka kanssa en ikinä olisi uskonut päätyväni sänkyä pidemmälle (kyllähän te tiedätte mun järjestyksen, eka testataan makkarissa, sitten voidaan miettiä treffejä). Kevät kuitenkin meni aikamoisessa tunteiden pyörremyrskyssä ja ihastuin enemmän kuin kertaakaan tässä nelivuotisena sinkkuaikanani.

-Kesällä pakkasin laukut ja totesin taas, kuinka työnteko on parasta lääkettä kaikkiin omiin murheisiin ja ikäviin.

-Syksyllä kun arki koitti, kotiinpaluu ja väistämätön kohtaaminen kevätmiehen kanssa vähän jänskätti. Jänskätys oli kuitenkin turha, koska vietin elokuun lopussa elämäni kesää, hankin Suomen oloihin nähden törkeen rusketuksen ja kävin treffeillä tosi söpön kesämiehen kanssa. Kesämies osoittautui myöhemmin farssiksi, mutta laastarisuhteena se toimi täydellisesti.

-Loppusyksyn elin kuivaa aikaa. Baaripokatkaan ei kiinnostanut, lähinnä ällötti. Törmäsin aivan liian usein vanhoihin naamoihin, kerran erehdyin lähtemään mukaankin. Tinderinkin latasin ja kävin yksillä Tinder-treffeilläkin, mutta sekään ei sytyttänyt.

-Sitten tuli taas sinkkuonnellisuus. Baariin lähdettiin miesmetälle. Saaliit yleensä päästettiin (pääsi) menemään, mutta ei se mitään. Seuraavalla kerralla entistä motivoituneempana lähdettiin taistoon. Jostain kieroutuneesta syystä tää homma toimi niin päin, että mitä pidempään ilman, sen korkeammalle nousi rima. Se ei helpottanut yhtään.

-Lopulta odotus palkittiin ja löysin täydellisen yökylävieraan. Tietysti jääkuningattarena päästin tän vieraan seuraavana aamuna menemään noin vaan, ja sitten viikon harmittelin sitä ja suunnittelin että kuinka mä coolisti ehdotan uutta tapaamista, vaikkei numeroitakaan vaihdettu. Tänään on tehnyt mieli taputtaa itseään päälaelle oikeen urakalla, kun mun rohkeus coolin faceviestin muodossa palkittiin ja heräsin perjantaiaamuun erittäin maskuliinisen käsivarren suojasta. Hyvä Suvi!

Nyt sitten pohdiskelen, että kuinkahan monta hellää hetkeä hyvän aamuseksin jälkeen vaaditaan, ennen kuin huomaan taas ihastuneeni, vaikka piti olla vaan helppoo ja huoletonta arjen pikkupiristystä. Mä koko viikon mietin, että tässä on sellainen kepee tapaus jossa vetää vaan ja ainoastaan liha. Ja sitten mä tänään jo huomasin kertoilevani tälle lihalle pitkiä stooreja mun elämästäni.

Ettei vaan kävis taas vanhanaikasesti...


Pyörä pyörii ja tässä viinilasillisen äärellä huomaan olevani hyvin pitkälti samassa pisteessä kuin vuosi sitten. Monia, monia kokemuksia rikkaampana, mutten silti mitään niistä oppineena.

Mun maailman pelasti tänään mun uusi idoli, Hellä 103 vee, käykää heti lukemassa jos ette vielä oo käyneet! You rock granny! Ehkä mullakin on vielä tulevaisuutta...


Pidetään lippu korkeella!

Joulumieltä sekä erittäin suklaa- juusto- ja viinirikkaita pyhiä toivoen,

Suvi xx

Sokea rakkaus

Oon pitkään miettinyt yhtä juttua.

Mistä tietää että on oikeasti ihastunut? Siis ihastunut siihen ihmiseen, eikä vaan ihastumisen tunteeseen? Kun mä tässä mietin mun deittailuhistoriaani vuosien ajalta, niin tottahan jokainen poikaystäväehdokas on tuntunut just oikeelta ja niin erilaiselta kun ne kaikki aikasemmat. Että nyt nappas jos ikinä.

Ja sitten oon ihan silmät sydäminä seuraavat kolme viikkoa, kunnes huomaan että kaikki ei nyt sit kuitenkaan mee ihan nappiin. Sitten käyn vielä pareilla deiteillä, kunnes lopulta on pakko alkaa uskoa että ei se nyt ehkä kuitenkaan ollut se unelmien poikaystävä. Eikä loppupeleissä edes kovin erilainen niihin kaikkiin aikaisempiin verrattuna.

Sitten kun löydän seuraavan niin mietit että mitä mä siinä entisessä näinkään.

Tästä oon meinannut jo aikoja sitten kirjottaa. Nyt oli musta hyvä sauma, koska oon käynyt pareilla deiteillä mun uuden unelmien poikaystävän kanssa. Ja hänhän on totta kai ihan eri sarjassa kun kaikki aikaisemmat. Paljon aikuisempi, paljon herrasmiesmäisempi ja mitä vielä.

Ja se entinen deitti; mitä mä siinä näinkään? Näissä jutuissa harvemmin aika kultaa muistoja, päinvastoin. Jälkeenpäin on kauhean paljon helpompi muistella, kuinka se ei koskaan edes vienyt mua syömään ja kuinka se aina jätti tavaroitaan joka paikkaan.

Mun uusi unelmien poikaystävä polttaa ketjussa ja unohtaa toisinaan vastata mun viestiin. Mutta nehän on vaan inhimillisiä, helposti korjattavissa olevia pikkuminuuksia, eikös vain?

Love is blind, sanoi joku viisas joskus ja osui naulan kantaan.

xx Suvi

tilannepäivitys

Moi,

aattelin vaan tulla kertomaan että olen ratkaissut kesäyöhön kadonneen mysteerimiehen salaisuuden. Uskokaa tai älkää, mutta se oli varattu. V-a-r-a-t-t-u.

Niin paljon kun tyttöystävä olikin mun ensimmäinen ja vahvin veikkaukseni, niin kovasti mä toivoin vähän jotain eksoottisempaa. Olis edes ryöstänyt pankin. Tai diilannut huumeita ja paennut maasta. Tai nuuskannut ja pelannut lätkää.

Mutta ei. Se oli varattu, ihan niin kuin kaikki muutkin. Laimeeta. Ei ollut ensimmäinen, eikä edes toinen tai kolmas laatuaan jotta siinä mielessä no hard feelings, dude. Mutta yhdellä jutulla tämä poitsu pääsi kuitenkin listalla muiden ohi.

Mä nimittäin tunnen sen tyttöystävän.

Että jes.

F**k my life.

Eipä muuta tällä kertaa.

 

xx salapoliisi-Suvi 

 

PS. elämä olis huomattavasti helpompaa jossei olis näin kauheen salapoliisi.

(T)yökavereita

I am back, ja vähintäänkin yhtä sinkkuna kuin lähtiessänikin! Kesäretki ja kesäkiireet alkaa olla takana päin, ja kotiinpaluu on ensimmäisten päivien aikana aiheuttanut hyvinkin ristiriitaisia fiiliksiä. Kesä itsessään ei mennyt ihan käsikirjoitetusti, mutta ainakin se on opettanut paljon.

Kesän aikana olen ymmärtänyt muun muassa, miksi työpaikkaromansseja syntyy. Yhäkin pystyin pitämään näppini erossa omasta kuormasta, mutta uskon nyt ymmärtäväni paremmin tätä sisäsiittoisuusjuttua, jota ennen kovastikin vieroksuin. Ympäristössä, jossa normaali ihminen viettää puolet valveillaoloajastaan (ja eräät noin tuplasti enemmän), tulee yllättävän läheiseksi myös sellaisten ihmisten kanssa, joihin ei normaalisti loisi silmäystäkään. Eräs yhteistyökumppanimme kuunteli työpaikallamme vieraillessaan tovin minun ja kollegani keskustelua ja totesi meidän kuulostavan avioparilta. Tähän kollegani vastasi, että kyllä vain; meillä on työavioliitto.

Loppupeleissä työsuhteella ja parisuhteella on pelottavan paljon yhteistä: kollegan kanssa on paljon yhteistä puhuttavaa. Kollegan kanssa tehdään yhteisiä suunnitelmia ensi viikolle ja jopa ensi vuodelle. Kollegaan voi aina turvautua hädän hetkellä. Kollegan mielipiteellä on merkitystä.

Näin siis normaalissa työpaikassa, jossa ihminen viettää 8 tuntia päivässä. Sitten on niitä työpikkoja, jossa ihminen viettää työaikansa, ylityöaikansa ja vapaa-aikansa. Sellaisia, joissa kollegan kanssa paitsi työskennellään, myös saunotaan, syödään, urheillaan ja juhlitaan. Sellasia, joissa työkaveri on myös treenikaveri, juorukaveri ja kämppäkaveri. Sellaisia, joissa ei ole juuri muita kavereita kuin työkavereita. Tässä vaiheessa työkaverista tulee äkkiä myös unikaveri.

Yhteistyökumppanimme sanat pisti sen verran miettimään, että ihan varuiksi pakkasin tavarani ja muutin kollegani kanssa jakamastani toimistosta uuteen työhuoneeseen. Kollegalleni totesin puolileikilläni, mutta silti salaa täysin tosissani, että ehkä pieni välimatka tekee meille hyvää.

Mä olen selvinnyt toistaiseksi puhtain paperein, mutta vierestä olen usein seurannut, kuinka työkaverista on tullut yökaveri. Se kertoo meistä ihmisistä paljon (HUOM. seuraavana kylmän sinkkuakan realisti-ajatuksia, paatumattomia romantikkoja suosittelen ohittamaan): vaikka kuinka puhutaan "siitä oikeasta", perustuu kahden ihmisen suhde loppupeleissä vain muutamaan perusseikkaan, nimittäin läheisyydenkaipuuseen sekä siihen, että voi jakaa arjen toisen kanssa ja turvautua johonkuhun. Se ei vaadi keneltäkään supersankariominaisuuksia. Työpaikoilla tullaan läheisiksi sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka eivät muutoin olisi "omaa tyyppiä", mutta joilta läheisyyttä saa aivan yhtä lailla ja joiden kanssa arjen jakaminen käy aivan yhtä hyvin.

Ja kappas, taas toi työpaikkaromanssi yhteen kaksi niin erilaista ihmistä täysin toistensa kriteerien ulkopuolelta onnellisina jakamaan arkensa. Samasta syystä mä uskon myös sokkotreffeihin ja ensitreffeihin alttarilla. Samasta syystä mä en usko rakkauteen ensisilmäyksellä.

Vielä kun mä oppisin itse noudattamaan omia neuvojani, niin ehkä munkin sinkkuelämä päättyis joskus. Lopettaisin tekosyiden keksimisen, kun joku läpitylsän oloinen maalaispoika pyytää treffeille. Ja lopettaisin haikailemasta sen kesäyönä tapaamani unelmamiehen perään, jonka kanssa puhelinnumerot jäi vaihtamatta.

Nyt aion kuitenkin keskittyä imemään viimeiset auringonsäteet pintaan ennen kuin koittaa taas pitkä ja kylmä talvi. Sängynlämmittäjän paikka edelleen auki...!


xx Suvi, mysteerimiehen ja valoisien kesäöiden perään haikaillen...

Laukku kainalossa

Heippa vaan pilven reunalta! Kuollut en sentään ole (siinä tapauksessa olisin varmaankin helvetin tulenlieskoissa pilven reunan sijaan), vaan matkalla kohti uutta seikkailua. Tuossa toisella puolella käytävää istuu tyttö, joka on itkenyt koko matkan. Selvästi kentälle on jäänyt jotain vähän enemmän kuin pelkkä kotileikkipoikaystävä. Mulle tulee kamalan lohduton olo tuon tytön puolesta, mutta toisaalta myös vähän huojentunut olo omasta puolestani. Mun lähtöitkut on itketty, ja nyt voin keskittyä täysin rinnoin nauttimaan tulevista haasteista. Lähtöfiiliksiäni kuvaa hyvin Suurlähettiläiden ikivihreä, jonka sanomasta sain ystäväni kanssa aika mielenkiintoisen keskustelun aikaiseksi. Mun mielestä tuo on aina ollut nimenomaan hyväntuulinen biisi. Että vaikka kuinka yrittäs tirauttaa parit kyynelet lähtiessä ja haikeilla kotikaupungin perään, niin ei. Mä lähden nyt enkä taakse aio vilkaistakaan. Kyllä se koti siellä mua odottelee.

 

Tiedättekö sen tunteen kun lähtöportilla parveilee aina hirveesti komeita, nuoria ulkomaalaismiehiä, ja sitten sä ristit sormet ja mielessäs rukoilet että arpaonni olisi suosinut sua ja arponut sulle istumapaikkanumeron jonkun niistä vierestä? Koneeseen istumaan päästyäsi ne sun viereiset paikat on vielä tyhjillään, ja alatkin jo vähän toivoa, että saisit sen koko penkkirivin itselles. Se olis heti toiseks paras vaihtoehto sen kuuman italiaanon tai surffitukkaisen aussin jälkeen. Kunnes käytävää pitkin ryömii lihava suomalaismies ihanan raikas viinan haju ympärillään ja vie ne molemmat sun viereiset penkit. Hell yeah for the next ten hours! No tänään ei  onneks ihan niin huonosti käynyt, mutta lievä paskan haju leijailee jostain. Onneks enää muutama tunti ja pääsen korkkaamaan lomaolusen, ja ehkä vähän tsekkailemaan hotellibaarin tarjontaa muunkin kuin olutvalikoiman suhteen, hehee…

 

xx loma-Suvi

 

...mutta moottoritie on kuuma

Jepjep. Taas on tullut yksi miniparisuhde päätökseensä. Tai nyt voidaan kyllä puhua mun tapauksessa jo melkein miniavioliitosta, kestihän se melkein yhtä kauan kuin mun pisin ihan oikea parisuhteeni.

Tälläkään miehellä ei ollut urheiluautoa eikä se asunut keskustassa, mutta sillä ei ollut tällä kertaa merkitystä. Sen sijaan mä olen hytissyt kylminä pakkasöinä kolisevan mummokonkelin takapaksilla ja kitissyt vaan ihan vähän kylmyyttäni, kun puolimatkassa on pysähdytty katsomaan tähtiä. Mies ei myöskään pitänyt thaikkuruuasta eikä halunnut jakaa viinipulloa mun kanssa, mutta sen sijaan se paistoi mulle lettuja vaikka keskellä yötä, jos silloin sattui tekemään mieli. Se ei katsonut mun kanssa kylmäverisiä tappajia, sen sijaan se piti huolen että mulla oli oma läppäri aina mukana, jotta se itse sai pelata änäriä. Me ei haettu Prismasta tarjousvessapaperia, sen sijaan me haettiin ihan normihintaista lähikaupasta ja mä sain suklaata, jonka se taitavasti junaili kassahihnan läpi mun huomaamattani.

Ja minä kylmänä, tuomion mukaan hyvin epäromanttisena (onko paha jos mies kutsuu epäromanttiseksi?) ämmänä olen joutunut ihan tosissani pistämään itseni likoon kaikkien julkisten hellyydenosoitusten ja tähtien tuijottelun keskellä. Ja nauttinut siitä. Suvi meni ja ihastui mieheen, joka oli kaukana poikaystäväkriteereistä.

Nyt reissu-Suvin on kuitenkin aika taas hetkeksi vaihtaa maisemaa, ja kotileikkipoikaystävälle se oli liikaa. Loppupeleissä mun reissuni oli ehkä vaan hyvä tekosyy ja sopiva piste päättää tää kotileikki, vaikka taustalla olikin ihan muut syyt. Me eletään eri maailmoissa, se oli alusta saakka selvää. En olisi ensitapaamisen jälkeen koskaan uskonut, että nyt ollaan tässä. Erilaisuus on toisaalta ollut ehkä juurikin se asia, mikä on vetänyt puoleensa. Viime kuukaudet on opettanut mulle paljon, mutta mä joudun ehkä kuitenkin vielä vähän harjoittelemaan tähtiin tuijottelua ja hetkeen heittäytymistä. Ja jos mä olen jotain pystynyt tälle miehelle näyttämään, niin ainakin sen, että mussa, ja ehkä myös monessa muussa mun kaltaisessani naisessa, on paljon muutakin kuin aikaisempien seksikumppaneiden lukumäärä.

Reissuun lähteminen on nyt saanut ihan uudenlaisen, haikean fiiliksen, joka ei koskaan aikaisemmin ole mua lähtiessä vaivannut. Odotan uusia tuulia silti tavanomaisella innolla enkä edelleenkään voi sanoa katuvani valitsemiani reissunaisen saappaita. Tulevat kuukaudet tulee olemaan kiireisiä uusien tuulien parissa, mikä voi aiheuttaa pientä hiljaiseloa sekä täällä blogissa että miesrintamalla. Yritän kuitenkin ehtiä päivittämään kuulumisia, nyt kun ollaan taas vakaasti palattu siihen tuttuun ja turvalliseen, täysipäiväiseen ja kuivaankin (jos punkkua ei lasketa) sinkkuelämään.

Ihanaa alkavaa kesää, nauttikaa terassikeleistä!

xx Suvi