Sokea rakkaus

Oon pitkään miettinyt yhtä juttua.

Mistä tietää että on oikeasti ihastunut? Siis ihastunut siihen ihmiseen, eikä vaan ihastumisen tunteeseen? Kun mä tässä mietin mun deittailuhistoriaani vuosien ajalta, niin tottahan jokainen poikaystäväehdokas on tuntunut just oikeelta ja niin erilaiselta kun ne kaikki aikasemmat. Että nyt nappas jos ikinä.

Ja sitten oon ihan silmät sydäminä seuraavat kolme viikkoa, kunnes huomaan että kaikki ei nyt sit kuitenkaan mee ihan nappiin. Sitten käyn vielä pareilla deiteillä, kunnes lopulta on pakko alkaa uskoa että ei se nyt ehkä kuitenkaan ollut se unelmien poikaystävä. Eikä loppupeleissä edes kovin erilainen niihin kaikkiin aikaisempiin verrattuna.

Sitten kun löydän seuraavan niin mietit että mitä mä siinä entisessä näinkään.

Tästä oon meinannut jo aikoja sitten kirjottaa. Nyt oli musta hyvä sauma, koska oon käynyt pareilla deiteillä mun uuden unelmien poikaystävän kanssa. Ja hänhän on totta kai ihan eri sarjassa kun kaikki aikaisemmat. Paljon aikuisempi, paljon herrasmiesmäisempi ja mitä vielä.

Ja se entinen deitti; mitä mä siinä näinkään? Näissä jutuissa harvemmin aika kultaa muistoja, päinvastoin. Jälkeenpäin on kauhean paljon helpompi muistella, kuinka se ei koskaan edes vienyt mua syömään ja kuinka se aina jätti tavaroitaan joka paikkaan.

Mun uusi unelmien poikaystävä polttaa ketjussa ja unohtaa toisinaan vastata mun viestiin. Mutta nehän on vaan inhimillisiä, helposti korjattavissa olevia pikkuminuuksia, eikös vain?

Love is blind, sanoi joku viisas joskus ja osui naulan kantaan.

xx Suvi

tilannepäivitys

Moi,

aattelin vaan tulla kertomaan että olen ratkaissut kesäyöhön kadonneen mysteerimiehen salaisuuden. Uskokaa tai älkää, mutta se oli varattu. V-a-r-a-t-t-u.

Niin paljon kun tyttöystävä olikin mun ensimmäinen ja vahvin veikkaukseni, niin kovasti mä toivoin vähän jotain eksoottisempaa. Olis edes ryöstänyt pankin. Tai diilannut huumeita ja paennut maasta. Tai nuuskannut ja pelannut lätkää.

Mutta ei. Se oli varattu, ihan niin kuin kaikki muutkin. Laimeeta. Ei ollut ensimmäinen, eikä edes toinen tai kolmas laatuaan jotta siinä mielessä no hard feelings, dude. Mutta yhdellä jutulla tämä poitsu pääsi kuitenkin listalla muiden ohi.

Mä nimittäin tunnen sen tyttöystävän.

Että jes.

F**k my life.

Eipä muuta tällä kertaa.

 

xx salapoliisi-Suvi 

 

PS. elämä olis huomattavasti helpompaa jossei olis näin kauheen salapoliisi.

(T)yökavereita

I am back, ja vähintäänkin yhtä sinkkuna kuin lähtiessänikin! Kesäretki ja kesäkiireet alkaa olla takana päin, ja kotiinpaluu on ensimmäisten päivien aikana aiheuttanut hyvinkin ristiriitaisia fiiliksiä. Kesä itsessään ei mennyt ihan käsikirjoitetusti, mutta ainakin se on opettanut paljon.

Kesän aikana olen ymmärtänyt muun muassa, miksi työpaikkaromansseja syntyy. Yhäkin pystyin pitämään näppini erossa omasta kuormasta, mutta uskon nyt ymmärtäväni paremmin tätä sisäsiittoisuusjuttua, jota ennen kovastikin vieroksuin. Ympäristössä, jossa normaali ihminen viettää puolet valveillaoloajastaan (ja eräät noin tuplasti enemmän), tulee yllättävän läheiseksi myös sellaisten ihmisten kanssa, joihin ei normaalisti loisi silmäystäkään. Eräs yhteistyökumppanimme kuunteli työpaikallamme vieraillessaan tovin minun ja kollegani keskustelua ja totesi meidän kuulostavan avioparilta. Tähän kollegani vastasi, että kyllä vain; meillä on työavioliitto.

Loppupeleissä työsuhteella ja parisuhteella on pelottavan paljon yhteistä: kollegan kanssa on paljon yhteistä puhuttavaa. Kollegan kanssa tehdään yhteisiä suunnitelmia ensi viikolle ja jopa ensi vuodelle. Kollegaan voi aina turvautua hädän hetkellä. Kollegan mielipiteellä on merkitystä.

Näin siis normaalissa työpaikassa, jossa ihminen viettää 8 tuntia päivässä. Sitten on niitä työpikkoja, jossa ihminen viettää työaikansa, ylityöaikansa ja vapaa-aikansa. Sellaisia, joissa kollegan kanssa paitsi työskennellään, myös saunotaan, syödään, urheillaan ja juhlitaan. Sellasia, joissa työkaveri on myös treenikaveri, juorukaveri ja kämppäkaveri. Sellaisia, joissa ei ole juuri muita kavereita kuin työkavereita. Tässä vaiheessa työkaverista tulee äkkiä myös unikaveri.

Yhteistyökumppanimme sanat pisti sen verran miettimään, että ihan varuiksi pakkasin tavarani ja muutin kollegani kanssa jakamastani toimistosta uuteen työhuoneeseen. Kollegalleni totesin puolileikilläni, mutta silti salaa täysin tosissani, että ehkä pieni välimatka tekee meille hyvää.

Mä olen selvinnyt toistaiseksi puhtain paperein, mutta vierestä olen usein seurannut, kuinka työkaverista on tullut yökaveri. Se kertoo meistä ihmisistä paljon (HUOM. seuraavana kylmän sinkkuakan realisti-ajatuksia, paatumattomia romantikkoja suosittelen ohittamaan): vaikka kuinka puhutaan "siitä oikeasta", perustuu kahden ihmisen suhde loppupeleissä vain muutamaan perusseikkaan, nimittäin läheisyydenkaipuuseen sekä siihen, että voi jakaa arjen toisen kanssa ja turvautua johonkuhun. Se ei vaadi keneltäkään supersankariominaisuuksia. Työpaikoilla tullaan läheisiksi sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka eivät muutoin olisi "omaa tyyppiä", mutta joilta läheisyyttä saa aivan yhtä lailla ja joiden kanssa arjen jakaminen käy aivan yhtä hyvin.

Ja kappas, taas toi työpaikkaromanssi yhteen kaksi niin erilaista ihmistä täysin toistensa kriteerien ulkopuolelta onnellisina jakamaan arkensa. Samasta syystä mä uskon myös sokkotreffeihin ja ensitreffeihin alttarilla. Samasta syystä mä en usko rakkauteen ensisilmäyksellä.

Vielä kun mä oppisin itse noudattamaan omia neuvojani, niin ehkä munkin sinkkuelämä päättyis joskus. Lopettaisin tekosyiden keksimisen, kun joku läpitylsän oloinen maalaispoika pyytää treffeille. Ja lopettaisin haikailemasta sen kesäyönä tapaamani unelmamiehen perään, jonka kanssa puhelinnumerot jäi vaihtamatta.

Nyt aion kuitenkin keskittyä imemään viimeiset auringonsäteet pintaan ennen kuin koittaa taas pitkä ja kylmä talvi. Sängynlämmittäjän paikka edelleen auki...!


xx Suvi, mysteerimiehen ja valoisien kesäöiden perään haikaillen...