Sanni teki uuden biisin. Voiko yksin asuva sinkkunainen enempää johonkin samaistua? Oon vähän huono tällasessa runollisessa tulkinnassa, mutta mulle ainakin tuosta biisistä tulee kaikesta haikeudestaan huolimatta jotenkin onnellinen fiilis. Mulle nuo netflix-ruokapurkkihetket on oikeeta arjen luksusta. Sen jälkeen kun on viikon painanut menemään kaikenmaailman palavereissa ja kissanristiäisissä ja imurointi jäi taas ensi viikkoon, saa sunnuntai-iltana lopultakin vaan maata sohvalla ja tuijottaa sitä netflixiä ja syödä jäätelöä suoraan purkista. Leffavalintana jotain erittäin sydäntäsärkevää, päälle ehkä vielä lasi viiniä avaamaan kyynelkanavia ja avot.
Välillä pitää saada kunnolla vollottaa. Kuitenkin jo vaippaiästä selvittäyni olen kärsinyt Amanda Woods -syndroomasta, eikä mun omat "miksei se soita?" -ongelmat vielä yksin saa mua hysteerisen itkukohtauksen kouriin. Yleensä ne vaatii lisäkseen vähintään sen lasin viiniä, raastavan lohduttoman rakkauslaulun, pari sipulia, nyyhkyleffan, toisen lasin viiniä ja ripauksen itsesäälissä vellomista. Mutta sitten kun pääsen vauhtiin niin voinkin vollottaa taas varastoon seuraavan puolen vuoden edestä.
Kaikille samasta oireyhtymästä kärsiville suosittelen lämpimästi näitä sunnuntai-iltojen erittäin terapeuttisia nyyhkyleffa-rakkauslaulusessioita. Jostain syystä se ei itketä lainkaan niin paljon että meni just bänks oman poikakaverin kanssa, kuin se että fiktio-Allyn poikaystävä kuolee World Trade Centerissä. Tai ehkä ne omatkin bänksit saattaa vähän itkettää, jos kuuntelee Laura Närhen Mä annan sut pois ja tajuaa, että se oli suoraan teidän bänkseistä kirjoitettu laulu.
Itsehoitona nautitut terapiaistunnot on tehnyt tehtävänsä, musta on kuoriutumassa pikkuhiljaa kunnon itkupilli (mutta VAAN kotona ja muilta salassa). En vieläkään osaa aina itkeä kun olisi oikea itkun paikka, mutta sen sijaan itken tylsyyksissäni yksinäisinä sunnuntai-iltoina, tai ihan vaan itkemisen ilosta.
Sitten kun on tarpeeksi itkenyt niin on tosi levollinen, kaikkensa antanut olo, vähän kuin urheilusuorituksen jälkeen. Uni tulee hyvin, ja seuraavana aamuna oot silleen että olipa mulla kiva ilta eilen itsekseni itkeskellen. Ja kiva kun aurinko paistaa tänään. Ja sitten tulee viesti siltä yhdeltä kivalta ja mietit, että ehkä sillä olikin eilen illalla ihan oikeesti kiire. Ehkä.
Koska mulla oli eilen sunnuntaivelvollisuuksia, aion tänään viettää leikkisunnuntaita niinkuin sunnuntaita oikeasti kuuluu viettää. Maailman paras lohturuoka, pestopasta kanalla, meni kerralla naamariin ja jäätelö odottaa pakastimessa. Leffaehdotuksia otetaan vastaan!
Itkettävän hyvää sun...viikonalkua!
xx Suvi
Kävin tänään elämäni ensimmäisillä lounastreffeillä. Tai siis, mähän käyn lounastreffeillä monta kertaa viikossa. Bisneslounailla neuvottelemassa tulevista projekteista ja tekemässä päätöksiä niin että savu nousee korvista ja ruoka jäähtyy (lue: yliopiston 2,60€ opiskelijalounaalla arvioimassa onko ruuassa tänään tarpeeksi suolaa ja juoruamassa kunnes tunti menikin ja ryhmätyössä päästiin kolme lausetta eteenpäin). Mutta tänään kävin ihan oikeilla lounastreffeillä MIEHEN kanssa.
Ensitreffeiksi (siis niitä baari-iltojahan ei lasketa treffeiksi?) ne meni ihan nappiin. Mun mielestä ainakin. Eikö ookin ihan ok ensitreffeillä ilmoittaa tarjoilijalle, että maksetaan samasta ja odottaa että mies kaivaa luottokortin esiin? Tai lopeteltuaan ruokailun kävellä ulos ravintolasta niin että mies joutuu juoksemaan perään? Mä pidän kyllä itseäni ihan deittikuningattarena, voisin alkaa vaikka pitää kursseja aiheesta.
Tarjoilija tai kukaan muukaan tuskin arvas että oltiin ensitreffeillä. Ulkopuolisen silmään se näytti varmaan enemmänkin vanhan elämäntapariitelijäpariskunnan perus-keskiviikkolounaalta. Mutta musta ne oli parhaat lounastreffit mitkä mulla on ollut. Ehkä jopa parhaat treffit muutenkin, mikä nostaa vertailukohteiden lukumäärää jo ainakin kolmeen.
Uusistakin jo melkein sovittiin. Jäin kuulemma velkaa.
xx Suvi
