Sinkkuvuosi 2015

Aihepankki on ollut tyhjä. Toisin sanottuna, en ole tässä viime aikoina oppinut mitään uutta sinkkuelämästä, saati miehistä. Pari menneisyyden haamua on tehnyt pari kertaa näyttäviä, hämmentäviä ilmestymisiä mun elämään, milloin pilkun aikaan narikassa, milloin kaupan kassajonossa. Samat haamut on käynyt vierailemassa myös mun unissa.

Kun kirjoitan tätä, istun kotisohvalla viinilasin kanssa. Siitä on aikalailla vuosi kun tämä blogi näki ensimmäistä kertaa päivänvalon juurikin samaisen sohvan nurkassa ja viinilasin rohkaisemana. Vain koti on vaihtunut välissä. Ja viinin väri. Silloin elettiin joulun jälkeisiä päiviä ja kaipasin kovasti sängynlämmittäjää. Nyt joulu on vasta tuloillaan ja mun sänky on pitkän kuivan kauden päätteeksi ollut lämpimänä peräti kahdesti viikon sisään. Niin lämpimänä, että on tehnyt kipeetä kävellä...

Mä en oo ollut mikään ahkera bloggari, mutta ainakin mun uskollisella noin kymmenestä hengestä koostuvalla lukijajoukolla (lue: kavereilla) on kai ollut ihan hauskaa. Sain siitä ihan paperimuotoisen tunnustuksen, jota diplomiksikin kutsutaan. Lämmitti mieltä. Näin pian lähestyvän blogi-vuosipäivän kunniaksi voisin vetää yhteen mun sinkkuvuoden 2015:


-Alkuvuonna löysin villin sinkkuminäni uudestaan. Lähdin reissuun kunnolla rellestämään ja tulin kotiin reissusta rähjääntyneenä, mutta taas yhtä tarinaa rikkaampana.

-Kotiin palattuani tapasin jonkun, jonka kanssa en ikinä olisi uskonut päätyväni sänkyä pidemmälle (kyllähän te tiedätte mun järjestyksen, eka testataan makkarissa, sitten voidaan miettiä treffejä). Kevät kuitenkin meni aikamoisessa tunteiden pyörremyrskyssä ja ihastuin enemmän kuin kertaakaan tässä nelivuotisena sinkkuaikanani.

-Kesällä pakkasin laukut ja totesin taas, kuinka työnteko on parasta lääkettä kaikkiin omiin murheisiin ja ikäviin.

-Syksyllä kun arki koitti, kotiinpaluu ja väistämätön kohtaaminen kevätmiehen kanssa vähän jänskätti. Jänskätys oli kuitenkin turha, koska vietin elokuun lopussa elämäni kesää, hankin Suomen oloihin nähden törkeen rusketuksen ja kävin treffeillä tosi söpön kesämiehen kanssa. Kesämies osoittautui myöhemmin farssiksi, mutta laastarisuhteena se toimi täydellisesti.

-Loppusyksyn elin kuivaa aikaa. Baaripokatkaan ei kiinnostanut, lähinnä ällötti. Törmäsin aivan liian usein vanhoihin naamoihin, kerran erehdyin lähtemään mukaankin. Tinderinkin latasin ja kävin yksillä Tinder-treffeilläkin, mutta sekään ei sytyttänyt.

-Sitten tuli taas sinkkuonnellisuus. Baariin lähdettiin miesmetälle. Saaliit yleensä päästettiin (pääsi) menemään, mutta ei se mitään. Seuraavalla kerralla entistä motivoituneempana lähdettiin taistoon. Jostain kieroutuneesta syystä tää homma toimi niin päin, että mitä pidempään ilman, sen korkeammalle nousi rima. Se ei helpottanut yhtään.

-Lopulta odotus palkittiin ja löysin täydellisen yökylävieraan. Tietysti jääkuningattarena päästin tän vieraan seuraavana aamuna menemään noin vaan, ja sitten viikon harmittelin sitä ja suunnittelin että kuinka mä coolisti ehdotan uutta tapaamista, vaikkei numeroitakaan vaihdettu. Tänään on tehnyt mieli taputtaa itseään päälaelle oikeen urakalla, kun mun rohkeus coolin faceviestin muodossa palkittiin ja heräsin perjantaiaamuun erittäin maskuliinisen käsivarren suojasta. Hyvä Suvi!

Nyt sitten pohdiskelen, että kuinkahan monta hellää hetkeä hyvän aamuseksin jälkeen vaaditaan, ennen kuin huomaan taas ihastuneeni, vaikka piti olla vaan helppoo ja huoletonta arjen pikkupiristystä. Mä koko viikon mietin, että tässä on sellainen kepee tapaus jossa vetää vaan ja ainoastaan liha. Ja sitten mä tänään jo huomasin kertoilevani tälle lihalle pitkiä stooreja mun elämästäni.

Ettei vaan kävis taas vanhanaikasesti...


Pyörä pyörii ja tässä viinilasillisen äärellä huomaan olevani hyvin pitkälti samassa pisteessä kuin vuosi sitten. Monia, monia kokemuksia rikkaampana, mutten silti mitään niistä oppineena.

Mun maailman pelasti tänään mun uusi idoli, Hellä 103 vee, käykää heti lukemassa jos ette vielä oo käyneet! You rock granny! Ehkä mullakin on vielä tulevaisuutta...


Pidetään lippu korkeella!

Joulumieltä sekä erittäin suklaa- juusto- ja viinirikkaita pyhiä toivoen,

Suvi xx

Sokea rakkaus

Oon pitkään miettinyt yhtä juttua.

Mistä tietää että on oikeasti ihastunut? Siis ihastunut siihen ihmiseen, eikä vaan ihastumisen tunteeseen? Kun mä tässä mietin mun deittailuhistoriaani vuosien ajalta, niin tottahan jokainen poikaystäväehdokas on tuntunut just oikeelta ja niin erilaiselta kun ne kaikki aikasemmat. Että nyt nappas jos ikinä.

Ja sitten oon ihan silmät sydäminä seuraavat kolme viikkoa, kunnes huomaan että kaikki ei nyt sit kuitenkaan mee ihan nappiin. Sitten käyn vielä pareilla deiteillä, kunnes lopulta on pakko alkaa uskoa että ei se nyt ehkä kuitenkaan ollut se unelmien poikaystävä. Eikä loppupeleissä edes kovin erilainen niihin kaikkiin aikaisempiin verrattuna.

Sitten kun löydän seuraavan niin mietit että mitä mä siinä entisessä näinkään.

Tästä oon meinannut jo aikoja sitten kirjottaa. Nyt oli musta hyvä sauma, koska oon käynyt pareilla deiteillä mun uuden unelmien poikaystävän kanssa. Ja hänhän on totta kai ihan eri sarjassa kun kaikki aikaisemmat. Paljon aikuisempi, paljon herrasmiesmäisempi ja mitä vielä.

Ja se entinen deitti; mitä mä siinä näinkään? Näissä jutuissa harvemmin aika kultaa muistoja, päinvastoin. Jälkeenpäin on kauhean paljon helpompi muistella, kuinka se ei koskaan edes vienyt mua syömään ja kuinka se aina jätti tavaroitaan joka paikkaan.

Mun uusi unelmien poikaystävä polttaa ketjussa ja unohtaa toisinaan vastata mun viestiin. Mutta nehän on vaan inhimillisiä, helposti korjattavissa olevia pikkuminuuksia, eikös vain?

Love is blind, sanoi joku viisas joskus ja osui naulan kantaan.

xx Suvi

tilannepäivitys

Moi,

aattelin vaan tulla kertomaan että olen ratkaissut kesäyöhön kadonneen mysteerimiehen salaisuuden. Uskokaa tai älkää, mutta se oli varattu. V-a-r-a-t-t-u.

Niin paljon kun tyttöystävä olikin mun ensimmäinen ja vahvin veikkaukseni, niin kovasti mä toivoin vähän jotain eksoottisempaa. Olis edes ryöstänyt pankin. Tai diilannut huumeita ja paennut maasta. Tai nuuskannut ja pelannut lätkää.

Mutta ei. Se oli varattu, ihan niin kuin kaikki muutkin. Laimeeta. Ei ollut ensimmäinen, eikä edes toinen tai kolmas laatuaan jotta siinä mielessä no hard feelings, dude. Mutta yhdellä jutulla tämä poitsu pääsi kuitenkin listalla muiden ohi.

Mä nimittäin tunnen sen tyttöystävän.

Että jes.

F**k my life.

Eipä muuta tällä kertaa.

 

xx salapoliisi-Suvi 

 

PS. elämä olis huomattavasti helpompaa jossei olis näin kauheen salapoliisi.

(T)yökavereita

I am back, ja vähintäänkin yhtä sinkkuna kuin lähtiessänikin! Kesäretki ja kesäkiireet alkaa olla takana päin, ja kotiinpaluu on ensimmäisten päivien aikana aiheuttanut hyvinkin ristiriitaisia fiiliksiä. Kesä itsessään ei mennyt ihan käsikirjoitetusti, mutta ainakin se on opettanut paljon.

Kesän aikana olen ymmärtänyt muun muassa, miksi työpaikkaromansseja syntyy. Yhäkin pystyin pitämään näppini erossa omasta kuormasta, mutta uskon nyt ymmärtäväni paremmin tätä sisäsiittoisuusjuttua, jota ennen kovastikin vieroksuin. Ympäristössä, jossa normaali ihminen viettää puolet valveillaoloajastaan (ja eräät noin tuplasti enemmän), tulee yllättävän läheiseksi myös sellaisten ihmisten kanssa, joihin ei normaalisti loisi silmäystäkään. Eräs yhteistyökumppanimme kuunteli työpaikallamme vieraillessaan tovin minun ja kollegani keskustelua ja totesi meidän kuulostavan avioparilta. Tähän kollegani vastasi, että kyllä vain; meillä on työavioliitto.

Loppupeleissä työsuhteella ja parisuhteella on pelottavan paljon yhteistä: kollegan kanssa on paljon yhteistä puhuttavaa. Kollegan kanssa tehdään yhteisiä suunnitelmia ensi viikolle ja jopa ensi vuodelle. Kollegaan voi aina turvautua hädän hetkellä. Kollegan mielipiteellä on merkitystä.

Näin siis normaalissa työpaikassa, jossa ihminen viettää 8 tuntia päivässä. Sitten on niitä työpikkoja, jossa ihminen viettää työaikansa, ylityöaikansa ja vapaa-aikansa. Sellaisia, joissa kollegan kanssa paitsi työskennellään, myös saunotaan, syödään, urheillaan ja juhlitaan. Sellasia, joissa työkaveri on myös treenikaveri, juorukaveri ja kämppäkaveri. Sellaisia, joissa ei ole juuri muita kavereita kuin työkavereita. Tässä vaiheessa työkaverista tulee äkkiä myös unikaveri.

Yhteistyökumppanimme sanat pisti sen verran miettimään, että ihan varuiksi pakkasin tavarani ja muutin kollegani kanssa jakamastani toimistosta uuteen työhuoneeseen. Kollegalleni totesin puolileikilläni, mutta silti salaa täysin tosissani, että ehkä pieni välimatka tekee meille hyvää.

Mä olen selvinnyt toistaiseksi puhtain paperein, mutta vierestä olen usein seurannut, kuinka työkaverista on tullut yökaveri. Se kertoo meistä ihmisistä paljon (HUOM. seuraavana kylmän sinkkuakan realisti-ajatuksia, paatumattomia romantikkoja suosittelen ohittamaan): vaikka kuinka puhutaan "siitä oikeasta", perustuu kahden ihmisen suhde loppupeleissä vain muutamaan perusseikkaan, nimittäin läheisyydenkaipuuseen sekä siihen, että voi jakaa arjen toisen kanssa ja turvautua johonkuhun. Se ei vaadi keneltäkään supersankariominaisuuksia. Työpaikoilla tullaan läheisiksi sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka eivät muutoin olisi "omaa tyyppiä", mutta joilta läheisyyttä saa aivan yhtä lailla ja joiden kanssa arjen jakaminen käy aivan yhtä hyvin.

Ja kappas, taas toi työpaikkaromanssi yhteen kaksi niin erilaista ihmistä täysin toistensa kriteerien ulkopuolelta onnellisina jakamaan arkensa. Samasta syystä mä uskon myös sokkotreffeihin ja ensitreffeihin alttarilla. Samasta syystä mä en usko rakkauteen ensisilmäyksellä.

Vielä kun mä oppisin itse noudattamaan omia neuvojani, niin ehkä munkin sinkkuelämä päättyis joskus. Lopettaisin tekosyiden keksimisen, kun joku läpitylsän oloinen maalaispoika pyytää treffeille. Ja lopettaisin haikailemasta sen kesäyönä tapaamani unelmamiehen perään, jonka kanssa puhelinnumerot jäi vaihtamatta.

Nyt aion kuitenkin keskittyä imemään viimeiset auringonsäteet pintaan ennen kuin koittaa taas pitkä ja kylmä talvi. Sängynlämmittäjän paikka edelleen auki...!


xx Suvi, mysteerimiehen ja valoisien kesäöiden perään haikaillen...

Laukku kainalossa

Heippa vaan pilven reunalta! Kuollut en sentään ole (siinä tapauksessa olisin varmaankin helvetin tulenlieskoissa pilven reunan sijaan), vaan matkalla kohti uutta seikkailua. Tuossa toisella puolella käytävää istuu tyttö, joka on itkenyt koko matkan. Selvästi kentälle on jäänyt jotain vähän enemmän kuin pelkkä kotileikkipoikaystävä. Mulle tulee kamalan lohduton olo tuon tytön puolesta, mutta toisaalta myös vähän huojentunut olo omasta puolestani. Mun lähtöitkut on itketty, ja nyt voin keskittyä täysin rinnoin nauttimaan tulevista haasteista. Lähtöfiiliksiäni kuvaa hyvin Suurlähettiläiden ikivihreä, jonka sanomasta sain ystäväni kanssa aika mielenkiintoisen keskustelun aikaiseksi. Mun mielestä tuo on aina ollut nimenomaan hyväntuulinen biisi. Että vaikka kuinka yrittäs tirauttaa parit kyynelet lähtiessä ja haikeilla kotikaupungin perään, niin ei. Mä lähden nyt enkä taakse aio vilkaistakaan. Kyllä se koti siellä mua odottelee.

 

Tiedättekö sen tunteen kun lähtöportilla parveilee aina hirveesti komeita, nuoria ulkomaalaismiehiä, ja sitten sä ristit sormet ja mielessäs rukoilet että arpaonni olisi suosinut sua ja arponut sulle istumapaikkanumeron jonkun niistä vierestä? Koneeseen istumaan päästyäsi ne sun viereiset paikat on vielä tyhjillään, ja alatkin jo vähän toivoa, että saisit sen koko penkkirivin itselles. Se olis heti toiseks paras vaihtoehto sen kuuman italiaanon tai surffitukkaisen aussin jälkeen. Kunnes käytävää pitkin ryömii lihava suomalaismies ihanan raikas viinan haju ympärillään ja vie ne molemmat sun viereiset penkit. Hell yeah for the next ten hours! No tänään ei  onneks ihan niin huonosti käynyt, mutta lievä paskan haju leijailee jostain. Onneks enää muutama tunti ja pääsen korkkaamaan lomaolusen, ja ehkä vähän tsekkailemaan hotellibaarin tarjontaa muunkin kuin olutvalikoiman suhteen, hehee…

 

xx loma-Suvi

 

...mutta moottoritie on kuuma

Jepjep. Taas on tullut yksi miniparisuhde päätökseensä. Tai nyt voidaan kyllä puhua mun tapauksessa jo melkein miniavioliitosta, kestihän se melkein yhtä kauan kuin mun pisin ihan oikea parisuhteeni.

Tälläkään miehellä ei ollut urheiluautoa eikä se asunut keskustassa, mutta sillä ei ollut tällä kertaa merkitystä. Sen sijaan mä olen hytissyt kylminä pakkasöinä kolisevan mummokonkelin takapaksilla ja kitissyt vaan ihan vähän kylmyyttäni, kun puolimatkassa on pysähdytty katsomaan tähtiä. Mies ei myöskään pitänyt thaikkuruuasta eikä halunnut jakaa viinipulloa mun kanssa, mutta sen sijaan se paistoi mulle lettuja vaikka keskellä yötä, jos silloin sattui tekemään mieli. Se ei katsonut mun kanssa kylmäverisiä tappajia, sen sijaan se piti huolen että mulla oli oma läppäri aina mukana, jotta se itse sai pelata änäriä. Me ei haettu Prismasta tarjousvessapaperia, sen sijaan me haettiin ihan normihintaista lähikaupasta ja mä sain suklaata, jonka se taitavasti junaili kassahihnan läpi mun huomaamattani.

Ja minä kylmänä, tuomion mukaan hyvin epäromanttisena (onko paha jos mies kutsuu epäromanttiseksi?) ämmänä olen joutunut ihan tosissani pistämään itseni likoon kaikkien julkisten hellyydenosoitusten ja tähtien tuijottelun keskellä. Ja nauttinut siitä. Suvi meni ja ihastui mieheen, joka oli kaukana poikaystäväkriteereistä.

Nyt reissu-Suvin on kuitenkin aika taas hetkeksi vaihtaa maisemaa, ja kotileikkipoikaystävälle se oli liikaa. Loppupeleissä mun reissuni oli ehkä vaan hyvä tekosyy ja sopiva piste päättää tää kotileikki, vaikka taustalla olikin ihan muut syyt. Me eletään eri maailmoissa, se oli alusta saakka selvää. En olisi ensitapaamisen jälkeen koskaan uskonut, että nyt ollaan tässä. Erilaisuus on toisaalta ollut ehkä juurikin se asia, mikä on vetänyt puoleensa. Viime kuukaudet on opettanut mulle paljon, mutta mä joudun ehkä kuitenkin vielä vähän harjoittelemaan tähtiin tuijottelua ja hetkeen heittäytymistä. Ja jos mä olen jotain pystynyt tälle miehelle näyttämään, niin ainakin sen, että mussa, ja ehkä myös monessa muussa mun kaltaisessani naisessa, on paljon muutakin kuin aikaisempien seksikumppaneiden lukumäärä.

Reissuun lähteminen on nyt saanut ihan uudenlaisen, haikean fiiliksen, joka ei koskaan aikaisemmin ole mua lähtiessä vaivannut. Odotan uusia tuulia silti tavanomaisella innolla enkä edelleenkään voi sanoa katuvani valitsemiani reissunaisen saappaita. Tulevat kuukaudet tulee olemaan kiireisiä uusien tuulien parissa, mikä voi aiheuttaa pientä hiljaiseloa sekä täällä blogissa että miesrintamalla. Yritän kuitenkin ehtiä päivittämään kuulumisia, nyt kun ollaan taas vakaasti palattu siihen tuttuun ja turvalliseen, täysipäiväiseen ja kuivaankin (jos punkkua ei lasketa) sinkkuelämään.

Ihanaa alkavaa kesää, nauttikaa terassikeleistä!

xx Suvi

Kodinrikkojan päiväkirja

Pari viikkoa sitten kun kerroin ystävälleni, kuinka eräs varattu mies oli edellisenä iltana pyrkinyt sänkyyni, oli vastaus ”TAAS?!”. Hän ihmetteli, mikä mussa oikeen on, joka vetää avioseksiin kyllästyneitä niin valtavasti puoleensa. Tässä mun lyhyt ”kakkosnaisen” historiani:

Menetin neitsyyteni varatulle pojalle. Olin nuori ja naiivi, ja ”heillä meni huonosti”. Seuraavana päivänä tämä mulle tuntematon tyttö uhkasi tulla hakkaamaan mut. Poika jätti sen tytön ja me tapailtiin pari viikkoa, kunnes tajusin että ei mua se poika edes kiinnostanut. Kului ehkä noin kuukauden päivät, kun kuulin heidän palanneen yhteen. Nykyisin kyseinen pariskunta elää onnellista perhe-elämää esikoislapsensa kanssa.

Eräänä kesänä käytännössä asuin töissä. Sain imartelevan paljon huomiota minua noin kymmenen vuotta vanhemmalta, lähimmältä esimieheltäni. Vähäisetkin taukoni vietin hengailen tämän esimiehen toimipisteellä ja kuunnellen yhä avoimempaa flirttiä. Afterworkit venähtivät usein pitkäksi, kunnes viimein päädyimme luokseni. Silloin sain tietää kotona odottavasta avovaimosta. Käskin miehen painua helvettiin. Seuraavana päivänä jäimme melkein kiinni, kun mies vuolaasti anteeksipyydellen tuli toimistolleni halailemaan ja sivelemään reisiäni. Työsuhteemme jatkui viileän asiallisena ja minun puoleltani ivallisen piikittelevänä.

Viime syksynä olin viettämässä iltaa työporukalla ja kyllästyin humalaiseen meininkiin. Niinpä puoliväkisin lyöttäydyin baaritiskillä komean, yksinäisen miehen seuraan. Kävi ilmi, ettei hän ollut paikallisia. Kadotin miehen pian, mutta pilkkuun saakka kestäneen shottirallin jälkeen huomasin tämän norkoilevan vieressäni baarin ulkopuolella. Sitten oltiinkin jo meillä jatkoilla ja vaatteetkin oli lähes riisuttu, kun mies varmisti ettei mulla ollut mitään muuta mielessäni kuin puhdasta seksiä. Mua kysymys nauratti ja vakuutin, ettei tapanani ollut suunnitella häitä aamuseiskalta viinipullon ja kuuden jekkushotin jälkeen toispuolella maata asuvan miehen kanssa. Mies huokaisi helpotuksesta ja tunnusti olevansa varattu. –MIKSI?

---

En aio lähteä analysoimaan pettämistä tai siihen johtavia syitä, koska en usko, että mulla ikisinkkuna on aiheeseen mitään uutta lisättävää. Sen sijaan mua kummastuttaa suuresti, mikä on pettämään päätyneen miehen tarve tunnustaa viime hetkellä, kun vaatteet on riisuttu ja pesänsaanti taattu, että kotona odottaa vaimo, koira ja kolme lasta. Miksei siinä vaiheessa vaan anneta mennä ja kadota jälkiä jättämättä? Onko se jotenkin sallitumpaa, jos molemmat osapuolet on kartalla asioiden oikeasta laidasta? Siirretäänkö tällä lailla puolet vastuusta sille toiselle osapuolelle? Tai ehkä sen kuuluis olla mun mielestä kiihottavampaa, kun kyseessä on kielletty hedelmä? Vai pelätäänkö vaan yksinkertaisesti seuraavan päivän FB-ystäväkutsua tai että pitäis vaihtaa puhelinnumeroita?

Noilla jatkoilla mies sai jäädä. Ei siksi, että musta kielletty hedelmä olisi jotenkin erityisen kiihottavaa. Eikä siksi, ettei itsehillintäni enää siinä vaiheessa olisi riittänyt sanomaan ei. Vaan siksi, ettei mua yksinkertaisesti kiinnostanut, kuinka tuon miehen parisuhteen käy. Siksi, koska en tuntenut paremmin miestä kuin hänen tyttöystäväänsäkään. Ja siksi, että en kokenut olevani tilanteessa vastuullinen osapuoli. Siksi, että musta sen nainen kotona ansaitsee parempaa. Ja siksi, että se mies todellakin ansaitsi huonon omatunnon, mikäli hän sellaista omisti.

Sen sijaan parin viikon takaiselle miehelle sanoin ei. Ystäväni olivat tyrmistyneitä: ”Sanoit EI?! Eiks se ollut hyvännäköinen? Aa, se oli varattu, no sitten.” En tosin silloin edes tiennyt miehen olevan varattu. Sanoin ei, koska mua ei kiinnostanut. Koska mua kiinnostaa eräs toinen, jota olen tapaillut. Koska musta se olis ollut väärin, vaikkei seurustellakaan. Koska toivon, ettei mullekaan tehtäis niin. Koska en halua ryssiä tätä juttua.

 

xx Suvi

Parisuhteita pikakelauksella

Jes, nyt sen keksin. Viimein (yhden uuden) teorian sille, miksi olen sinkku. Yksi päivä tossa sen vaan tajusin. Aloin miettiä kaikkia vanhoja deittikuvioita ja huomasin, että ne noudattaa usein aika pitkälle samaa kaavaa: ne on kuin miniparisuhteita, jonka vaiheet etenee pikakelauksella ja mahtuu helposti kuukauden sisään alkuhuumasta parisuhteen latistumiseen, kuolemiseen ja kuoppaamiseen.

Alkuhuuma koetaan baarissa. Sitä kestää yleensä siihen saakka, että päästään yhteiseen taksiin. Taksissa voidaankin jo leikkiä vähän niinkuin pariskuntaa, mutta todennäköisesti hyvästä näytelmästä huolimatta taksikuskin harjaantunut silmä ei hämäänny. Kyllä baaripokan tunnistaa. Seksiä harrastetaan ensimmäisen kerran noin neljä tuntia ensitapaamisen jälkeen.

Sen jälkeen ensitreffit voidaankin skipata, koska mitäs sitä turhaa enää hienostelemaan. Treffit voidaan pitää suoraan mun kotona. Kokataan vähän jotain ja katotaan telkkaria ja harrastetaan seksiä. Samaa tehdään seuraavillakin treffeillä. Aikaa on nyt ensitapaamisesta kulunut viikko tai ehkä kaks. Kolmansilla treffeillä tehdään taas samaa, paitsi seksi on jäänyt pois. Nyt eletään siis jo normaalien ihmisten parisuhdetta (eikö?).

Kolmannella viikolla ei enää laitella joka päivä viestiä. Ei välttämättä edes joka toinen. Liitto laimenee. Mies varmasti pettää tai se ei enää muuten vaan rakasta. Mä alan skitsota että mikset oo soittanut. Tulee riita. Mies perääntyy ja pakenee. Loppu.

----

Nyt kun tän tajusin, niin tajusin myös että ehkä ei ookaan niin kamala kiire. Ehkä ei haittaa jos se ei vielä tänään laittanutkaan viestiä tai että tokat treffit siirtykin ensi viikkoon. Ehkä voiskin nauttia siitä alkuhuumasta ja jännityksestä ja ehkä ei haittaa, vaikkei heti oliskaan ihan omalla mukavuusalueellaan. Ehkä niitä pieruverkkareita voisi säästellä edes neljänsille treffeille.

Ja ehkä onkin ihan hyvä, että ensimmäiset oikeat lounastreffit vaati alleen kolme baarista samaan sänkyyn -keissiä ja ensimmäiset ruokaa ja netflixiä -treffit oli vasta kolmen viikon päästä ensitapaamisesta. Ja ehkä oli sen jälkeen hyvä pitää hiljaiseloa hetki ennen seuraavia ruokaa ja netflix -treffejä.

MUTTA viime treffeillä päädyttiin yhdessä ruokakauppaan. Se on musta aika iso askel, ja en oo ihan varma oonko vielä valmis sellaiseen. Oon kerran aikasemminkin käynyt miniparisuhteessa miehen kanssa ruokakaupassa, mutta tää oli nyt jotenkin tosi eri juttu, paristakin syystä:

a) Mun työkaveri käveli heti ovella vastaan. Tuli jotenkin heti tosi vaivaantunut olo. MINÄ ruokakaupassa MIEHEN kanssa tekemässä YHTEISIÄ ruokaostoksia. Ja sitten me vaan ihan tavallisesti moikattiin työkaverin kanssa, niinkuin se olis mulle ihan normaalia käydä miehen kanssa ruokakaupassa.

b) Mies piti kättä mun ympärillä. Siis ihan ettei vahingossakaan kukaan, varsinkaan mun työkaveri olis luullut että hän on vaikka mun veli.

c) Unohdin lompakon kotiin. En voinut siis edes tarjoutua maksamaan osaa ostoksista, vaan kunnon vaimon tavoin kävelin kassan ohi pakkaamaan ostoksia.


Mulla menee nyt varmaan ainakin pääsiäisen yli toipua tästä kauppareissusta, joten seuraavilla treffeillä ei silleen oo kiire kyllä.


xx Suvi the pikkuvaimo

Secretly cry baby

Sanni teki uuden biisin. Voiko yksin asuva sinkkunainen enempää johonkin samaistua? Oon vähän huono tällasessa runollisessa tulkinnassa, mutta mulle ainakin tuosta biisistä tulee kaikesta haikeudestaan huolimatta jotenkin onnellinen fiilis. Mulle nuo netflix-ruokapurkkihetket on oikeeta arjen luksusta. Sen jälkeen kun on viikon painanut menemään kaikenmaailman palavereissa ja kissanristiäisissä ja imurointi jäi taas ensi viikkoon, saa sunnuntai-iltana lopultakin vaan maata sohvalla ja tuijottaa sitä netflixiä ja syödä jäätelöä suoraan purkista. Leffavalintana jotain erittäin sydäntäsärkevää, päälle ehkä vielä lasi viiniä avaamaan kyynelkanavia ja avot.

Välillä pitää saada kunnolla vollottaa. Kuitenkin jo vaippaiästä selvittäyni olen kärsinyt Amanda Woods -syndroomasta, eikä mun omat "miksei se soita?" -ongelmat vielä yksin saa mua hysteerisen itkukohtauksen kouriin. Yleensä ne vaatii lisäkseen vähintään sen lasin viiniä, raastavan lohduttoman rakkauslaulun, pari sipulia, nyyhkyleffan, toisen lasin viiniä ja ripauksen itsesäälissä vellomista. Mutta sitten kun pääsen vauhtiin niin voinkin vollottaa taas varastoon seuraavan puolen vuoden edestä.



Kaikille samasta oireyhtymästä kärsiville suosittelen lämpimästi näitä sunnuntai-iltojen erittäin terapeuttisia nyyhkyleffa-rakkauslaulusessioita. Jostain syystä se ei itketä lainkaan niin paljon että meni just bänks oman poikakaverin kanssa, kuin se että fiktio-Allyn poikaystävä kuolee World Trade Centerissä. Tai ehkä ne omatkin bänksit saattaa vähän itkettää, jos kuuntelee Laura Närhen Mä annan sut pois ja tajuaa, että se oli suoraan teidän bänkseistä kirjoitettu laulu.

Itsehoitona nautitut terapiaistunnot on tehnyt tehtävänsä, musta on kuoriutumassa pikkuhiljaa kunnon itkupilli (mutta VAAN kotona ja muilta salassa). En vieläkään osaa aina itkeä kun olisi oikea itkun paikka, mutta sen sijaan itken tylsyyksissäni yksinäisinä sunnuntai-iltoina, tai ihan vaan itkemisen ilosta.

Sitten kun on tarpeeksi itkenyt niin on tosi levollinen, kaikkensa antanut olo, vähän kuin urheilusuorituksen jälkeen. Uni tulee hyvin, ja seuraavana aamuna oot silleen että olipa mulla kiva ilta eilen itsekseni itkeskellen. Ja kiva kun aurinko paistaa tänään. Ja sitten tulee viesti siltä yhdeltä kivalta ja mietit, että ehkä sillä olikin eilen illalla ihan oikeesti kiire. Ehkä.



Koska mulla oli eilen sunnuntaivelvollisuuksia, aion tänään viettää leikkisunnuntaita niinkuin sunnuntaita oikeasti kuuluu viettää. Maailman paras lohturuoka, pestopasta kanalla, meni kerralla naamariin ja jäätelö odottaa pakastimessa. Leffaehdotuksia otetaan vastaan!

Itkettävän hyvää sun...viikonalkua!

xx Suvi

Date code

Kävin tänään elämäni ensimmäisillä lounastreffeillä. Tai siis, mähän käyn lounastreffeillä monta kertaa viikossa. Bisneslounailla neuvottelemassa tulevista projekteista ja tekemässä päätöksiä niin että savu nousee korvista ja ruoka jäähtyy (lue: yliopiston 2,60€ opiskelijalounaalla arvioimassa onko ruuassa tänään tarpeeksi suolaa ja juoruamassa kunnes tunti menikin ja ryhmätyössä päästiin kolme lausetta eteenpäin). Mutta tänään kävin ihan oikeilla lounastreffeillä MIEHEN kanssa.

Ensitreffeiksi (siis niitä baari-iltojahan ei lasketa treffeiksi?) ne meni ihan nappiin. Mun mielestä ainakin. Eikö ookin ihan ok ensitreffeillä ilmoittaa tarjoilijalle, että maksetaan samasta ja odottaa että mies kaivaa luottokortin esiin? Tai lopeteltuaan ruokailun kävellä ulos ravintolasta niin että mies joutuu juoksemaan perään? Mä pidän kyllä itseäni ihan deittikuningattarena, voisin alkaa vaikka pitää kursseja aiheesta.

Tarjoilija tai kukaan muukaan tuskin arvas että oltiin ensitreffeillä. Ulkopuolisen silmään se näytti varmaan enemmänkin vanhan elämäntapariitelijäpariskunnan perus-keskiviikkolounaalta. Mutta musta ne oli parhaat lounastreffit mitkä mulla on ollut. Ehkä jopa parhaat treffit muutenkin, mikä nostaa vertailukohteiden lukumäärää jo ainakin kolmeen.



Uusistakin jo melkein sovittiin. Jäin kuulemma velkaa.


xx Suvi

Jakorasian päiväkirja

Sinkkunaiset voidaan jakaa kahteen jengiin: jakorasioihin ja neitsyt marioihin. Mä olen jakorasia, mutta käyn päivisin neitsyt marioiden seurakokouksissa, jotta kulissi pysyisi yllä.

Vitsivitsi.

Mun ei oo koskaan tarvinnut kulisseista huolehtia. Siitä on pitänyt huolen kaksi asiaa. Ensinnäkin se, että että mua tuijottaa peilistä viattomat lapsenkasvot. Noilta huulilta ei lipsahtais vittuperkelettä edes sillon kun punkkulasi kaatuu uudelle valkoselle paidalle. Saati irtois pusua ennen neljänsiä treffejä. Peilikuvani on saanut muiden lisäksi myös mut itseni uskomaan omaan neitseellisyyteeni.

Toinen juttu on se, että vaihdan usein maisemaa. Kotinurkilla voin ollakin se naapurin Suvi, kunhan reissuun pääsee vähintään muutaman kerran vuodessa. Ja ne kotinurkatkin on hyvä muutaman vuoden välein vaihtaa, ettei katukuvassa ala liikaa näkymään omilla hoodeilla sattuneita lipsahduksia. Myös tarkalla taustatyöllä työpaikasta, harrastuksista ja koulutuksesta voi välttää sen, ettei toi tyyppi vahingossakaan pelaa lätkää samassa joukkueessa kuin se viime perjantain Juho.

Kulissi repesi, kun eräs mies kysyi multa ilmeenkään värähtämättä, montako miestä mulla oli ollut ennen häntä. Mikä playeri, se halus selkeesti vaan päästä kertomaan oman maagisen numeronsa. Välinpitämättömästi kerroin etten pidä kirjaa, mutta uskoisin luvun olevan alle parikymmentä. Vastaus oli oho. Mä olin miehen numero ysi. Sain myös avoimesti kuulla, ettei miehen suurin turn-on ollut puolta kylää kokeillut tyttö.

Onneksi tässä kylässä on hieman enemmän kuin 40 asukasta. Tai jopa 40 miestä. Maisemanvaihdosten ja tarkan tutkimustyöni jälkeen miehen pelko siitä että yksikään näistä miehistä kävelisi häntä kadulla vastaan on melko turha. En kuitekaan jäänyt tätä kertomaan. Kotona otin esille kynän ja paperia. Mies oli mun numero 22.

Mä en jakorasiana ole pahimmasta päästä, mutta osaan silti sinkkuna pitää sinkun puolta. Kyllä mäkin mieluummin pitäisin sen saman, hyväksi havaitun kuin kokeilisin aina uutta, mutta valitettavasti meillä kaikilla ei vaan tähän ole mahdollisuutta. Mulla on sinkkunakin tarpeeni, ja kolme ja puoli vuotta neitsyt mariana on aika pitkä aika.

xx Suvi sun naapurista

Lomaterkut!

Saavuin eilen suurkaupungin sykkeeseen, tässä mä nyt istun ja ihmettelen Starbucksissa, tuijottelen vähän ihmisiä mutta enimmäkseen puhelimen näyttöä. Ensimmäiset 24 tuntia on tuottanut miestarjonnallaan hienoisen pettymyksen. Eka ilta korkattiin joraamalla aamuneljään, alottelut hoitui puolivahingossa fiftariherrasväen yksityiskemuissa, joiden jälkeen ilta jatkui klubilla nimeltä purppura kilpikonna. Illan parasta tarjontaa edusti nipinnapin parinkympin ylittänyt parivaljakko, joka jaksoi meitä sinnikkäästi koko illan tanssittaa. Kiitokseksi tästä sai kaksikon vaaleaverikko pusun, joka taktisen väistöyrityksen seurauksena päätyi nenänpäähäni. Ilta päättyi aamukuudelta lempityttöni viekkuun, kun tämä oli meille ensin kanaa ja munakasta ja pakastevihanneksia yön pikkunälkään kokkaillut. Tätä aion vaatia myös henkilöltä joka aikoo läpäistä mun poikaystäväkokeen.

Nyt siis sen sijaan että olisin sunnuntai-iltana kylmissäni ja pienessä rappepöhnässä lähtenyt seikkailemaan kaupunkiin yksinäni, istuuduin mukavuudenhaluisena lähimpään wifi-kahvilaan tappamaan aikaa ja odottelemaan lempityttöäni töistä (täällä on puhelimenlatauspöydätkin!!). Mulla oli ihan selkeä visio että tällasissa paikoissa käy paljon hyvinpukeutuvia, sopivasti parrakkaita kaupunkilaismiehiä. Enkä ollut pahasti väärässä! Harmi vaan että suurimmalla osalla oli jo tumma italialaistyttö seuralaisenaan. Mutta kas kummaa, sitten yhtäkkiä mun vierestä vapautuu paikka jota tumma söpöliini tulee tiedustelemaan. On vapaa! Se kaivaa esiin kirjan ja lukulasit ja näyttää ne päässä vielä pikkasen komeemmalta. Mä vilkuilen sitä  puhelimen takaa ja yritän että se huomais sen. Kuulen jo kirkon kellot päässäni. Tai olisin varmaan kuullut jos ylipäätään haaveilisin kirkkohäistä. Kunnes siihen viereen istuutuu sen poikaystävä.

Mä oon ollut täällä kaksi tuntia ja 50 minuuttia ja mua vastapäätä istuu nyt jo toinen onnellinen miespari. Mun oli tarkoitus vaihtaa tästä cocktailbaariin, mutta mua alkoi nyt vähän epäilyttää se idea. Sporttibaari vois olla toinen vaihtoehto, mutta en oo vielä ihan päättänyt että jäänkö kakkoseks mielummin mua söpömmille miehille vai rugbylle.

Jään odottelemaan josko tarjonta vielä yllättäis!

xx Suvi

PS. Kirjotin koko tän jutun Lumia kasisatasella. Oli muuten eka ja vika kerta. Kyllä mä sanon että pian on aika uuden luurin ja Tinderin!!

...ja mihin miehiä EI tarvita

Terkkuja sohvalta!

Just nyt musta on hirveen kiva että saan olla tässä ihan keskenäni. Mummon neulomassa jättineuleessa ja Snoopy-pörrösukissa ja tukka paskasena. Kun aina keskittyy siihen, mitä itseltä puuttuu ja mikä vois olla paremmin, unohtaa monesti että mullahan on moni asia hirveen hyvin. Vaikka keksinkin 7 asiaa mihin poikaystävää tarvitaan, oon viime aikoina keksinyt vielä aika monta asiaa enemmän mihin niitä ei tarvita. Ehkä mä jossain alitajunnassani vaan haluan kipeesti pysyä sinkkuna, koska en oo valmis luopumaan näistä sinkkuelämän iloista:

Voin syödä levyllisen suklaata, litran paketin jäätelöä tai pellillisen pitsaa yksin eikä tartte jakaa sitä kenenkään kanssa. Ei tartte pitää puoliaan siitä omasta puolikkaastaan, kun toinen ihmettelee, että eihän suhun kuitenkaan voi enää enempää mahtua kun oot noin pieni. Kyllä kuule mahtuu. Tai sitten toisaalta ei tartte potea huonoa omatuntoa siitä suklaasta, jos sen urheilijapoitsun iltapala koostuu kolmesta appelsiinista, puolesta kilosta rahkaa ja pähkinöistä. Eikä mun koko vuoden varastoiksi tarkoitetut äidin poimimat mustikat katoa pakkasesta alle viikossa jonkun aamupuuron ja maitorahkan sekaan!!

Eikä mun tarvi miettiä kenenkään muun aikatauluja kun omiani. Jos huvittaa lähteä kesäksi Espanjaan töihin niin adios vaan. Tai jos on eka vapaaviikonloppu puoleen vuoteen niin ei tartte vääntää kättä että kumman porukoille lähdetään. Baarista voi lähteä jatkoille tai vaikka naku-uinnille eikä kellekään tarvi soitella ja selitellä että missä viivyn. Eikä tarvi omistaa kahta deodoranttia, suihkusaippuaa, meikkivoidetta ja ripsaria ja saada aamuraivaria kun just se paita minkä tänään halusin laittaa päälle on just siellä väärässä paikassa.

Kesällä kun mittari näyttää makuuhuoneessa +35, kukaan ei hengitä mun naamaan ja mä voin nukkua leveessä meritähtiasennossa ilman peittoa. Eikä tartte vaihtaa lakanoita joka toinen päivä, koska minähän en mällisissä lakanoissa nuku. Talvella voin olla huoletta vaikka kaks viikkoa sheivaamatta jos siltä tuntuu. Ja voin kattoa just niitä elokuvia ja sarjoja mistä itse tykkään (paitsi niitä sarjamurhaajatrillereitä), eikä tarvi tyytyä aivottomiin toimintakodemiakompromisseihin.

Viimeisin deittikokelaani ei edes tykännyt kauhuleffoista, omistanut autoa eikä pyynnöistäni huolimatta vaihtanut tuota palanutta lamppua, joten mitä mä muka siinä edes näin!? Viva la Single life!

xx Suvi & snoopy-sukat

Vanha tuttu tarina

Heippa kaikki sinkut ja sinkunmieliset!

Ajattelin kertoa tarinan, joka ei ole mitenkään omaperäinen ja juonikin toistaa itseään. Eikä sillä ole edes loppua. Kerron silti:

Olipa kerran kivannäköinen, fiksu mies, joka vaikutti kaikinpuolin loistavalta catchiltä. Kaikki meni ihan nappiin, teillä oli tosi hauskaa yhdessä ja joka kerta sulla oli vaan varmempi fiilis tästä tyypistä. Sitten yhtäkkiä olikin hiljaista.

Viikon päästä lopetat viestittelyn, koska vastaukset on lyhyitä tai niitä ei ole. Kahden viikon päästä lopetat Whatsappin viimeksi nähty -tilan kyttäämisen. Kuukauden päästä siirrät tyypin arkistoon kusipäät, sinne jonon jatkeeksi sivulle 158. Kahden kuukauden päästä oot tavannut jo uusia kivoja tyyppejä eikä vois enää vähempää kiinnostaa.

Sitten törmäätte sattumalta (tai ainakin melkein sattumalta). Ensin vähän vaivautuneet moikat. Kohta vaihdattekin jo kuulumisia niin kuin mitään ei olis tapahtunut. Juttu venähtää, ja sulla on hauskaa, vaikka ootkin vihainen salaa mielessäs. Mutta sitä ei saa näyttää, koska eihän sua muutenkaan vois vähempää kiinnostaa. Parin lasillisen jälkeen puhutaankin jo pehmosia ja kerrataan yhdessä, että mikä meni vikaan. Sitten sovitaan vanhat kaunat ja pussataan. Päädytään vielä uuteen mahdollisuuteen (ja samaan sänkyyn). Olo on helpottunut ja onnellinen.

Seuraavana päivänä kyttäät taas puhelin kourassa viestiä.

Tuttu stoori, anyone?


xx Suvi (puhelin kourassa)

Tie naisen sydämeen... tai vähän alemmas

Moikka!

Viimeksi kerroin, että mua hämmästyttää miesten profiileissa se lähes identtisten kuvien kirjo, joka sai mut uskomaan selaavani samoja kuvia yhä uudestaan ja uudestaan. Tässä näyttäis mun tutkimusten perusteella olevan se top 5, jolla nainen (miesten mielissä) hurmataan:

1. Minä salilla
Riippuen siitä, halutaanko esitellä käsivarsi- vai vatsalihaksia, tämän kuvan voi ottaa vaihtoehtoisesti joko hihaton paita päällä sivuttain peiliä kohti, tai ilman paitaa suoraan edestä päin. Ujommat pojat voivat turvautua myös treenin jälkeen kylppärin peiliin ja vaikkapa jättää sen salaman päälle, niin naamataulukin peittyy sitten kätevästi valkoisen valopallon taakse ja lihakset pääsevät oikeuksiinsa (muista puhdistaa peili). -Kiitos vaan, mutta mä mieluummin ihan itse revin sen paidan sun päältä pois ja teen nämä mahdolliset löydökset.

2. Minä "juuri heränneenä"
Tukka pörrössä, ilman paitaa, uninen katse. Sivuttain otettu kuva, niin että puolet kasvoista peittyy peittovuoren taakse ja etualalla lihaksikas selfiekäsivarsi. Onko tää joku "tältä mä näyttäisin aamulla, jos heräisit mun vierestä"-kikka? Aika psykologista toimintaa, pojat.

3. Minä ja kissa / Minä ja koira
Hellyyttävästä elukasta näkyy nipinnapin kuono alanurkassa, kun se puoliväkisin kuvaan pakotettuna yrittää rimpuilla ulos isäntänsä rakastavasta haliotteesta. Vanha kunnon äidinvaistojen herättely-temppu. Onneksi sentään kuvat lapsista on kiellettyjä, jotta ne joutuu tässä tarkoituksessa unohtamaan.

4. Aurinkolasit profiilikuvassa
Aurinkolasit profiilikuvaa seuraavassa kuvassa. Ja vielä kolmannessakin. Viimeisen kuvan kohdalla totuus kuitenkin paljastuu, ja sitten tulee ruksi. Tai jos ei paljastu, tulee silti ruksi. Mua et huijaa.

5. Minä autonratissa
Tähän yleensä ympättynä edellisen aurinkolasit ja lippa vähän vinossa. Voisi kuvitella, että ilmiö lisääntyy mitä nuorempaan ikäluokkaan mennään, mutta kyllä vanhemmatkin osaa: näytänpä tänään hyvältä tässä keltaisessa työliivissäni, ajatteli Pekka83 vilkaistessaan itseään kuorma-autonsa sivupeilistä, ja päätti napata sitä kautta myös selfien. Pekan Karjala-lippa tosin on erilailla vinossa, nätissä alaspäin taipuvassa C-kaaressa.

Huvikseni kokeilin, kuinka äkkiä viiden suora tulisi profiileja selaamalla täyteen. Kahteenkymmeneen ensimmäiseen mahtui viisi autonrattia, kaksi aurinkolasityyppiä, neljä sali/kylppärinpeiliselfietä ja yksi koira. Bonuksena yksi väännetty lippa vaihtamassa autonrenkaita.


xx darra-Suvi
PS. Mä olisin kuules näyttänyt erittäin hyvältä tänä aamuna jos olisit herännyt mun vierestä

Haemme hottiksia lähialueiltasi...

On joulun jälkeinen välipäiväsunnuntai. Olen saapunut eilen takaisin kotiin joululomilta. Kaverit on vielä lomanvietossa kuka missäkin. Avaan viinipullon ja kaivan joululahjakonvehtirasian esille. Olispas kiva jos olis nyt joku pikku lomaromanssi tässä. Tai edes vähän päiväkahviseuraa, if you know what I mean. Korvapuustia ja glögiä ja sen sellaista.

Nyt kun olis se Tinder niin olispa helppoa! Mutta ei ole Tinderiä, näissä luolanaisten Lumia-kasisatasissa nimittäin. Vielä kerran kokeilen, josko viime yrittämän jälkeen olisi ilmestynyt joku Tinder for Cavemen Phones -sovellus. No ei ole. Sen sijaan yksi toinen applikaatio siellä edelleen kummittelee: Hot or Not. Se, jonka lihatiskivalikoiman kananpoikaset on jo etukäteen laadun mukaan nelosesta kymppiin hinnoiteltu. Näin olen kuullut. Viinilasillisen (ja toisenkin) rohkaisemana päätän kuitenkin kokeilla.

Kirjaudun sisään feissaritunnareillani ja jo parin minuutin jälkeen alkaa kaduttaa: ensimmäiseksi mätsikseni saan entisen lukiotoverini Samin, joka on saanut ilmoituksen liittymisestäni Facebook-ystävyytemme perusteella. Saman ilmoituksen on saanut kaikki muutkin 27 sovellusta käyttävää FB-toveriani. Joukossa myös esimieheni, minua viisi vuotta vanhempi kaupungin kuumin sinkkukissa. Shit, nyt sekin näkee että liityin. Toisaalta mäkin näen että se on siellä. Meillähän on nyt yhteinen pikkusalaisuus. Tällä kissalla on naamatauluäänestysten perusteella muutaman prosenttiyksikön parempi markkina-arvo kuin mulla. Pitäisköhän vaihtaa profiilikuva?

Loput liittyneistä tovereistani ovatkin lähinnä miespuoleisia. Pystyn karkeasti jaottelemaan heidät kahteen joukkoon: ne epätoivoiset juntit, jotka eivät muualta naista saa, ja sitten ne epätoivoiset playerit, joiden elämäntarkoitus on saada naista koko ajan ja joka paikasta. Kunpaanhan jengiin mä kuulun…?

Sitten vaan klikkaillaan rukseja ja sydämiä. Enimmäkseen rukseja. Sain jo palkintomerkinkin: yksi viikon valikoivimmista käyttäjistä. Siinä se timantti nyt komeilee mun profiilini alla. Hetken klikkailtuani alan jo pohtia, että antaako se sovellus mulle aina ne samat kuvat uudestaan, jos en ekalla kerralla niistä tykännyt. Vähän niinkun muoti-ilmiöt; UGGit, peplumit, napapaidat ja pörröneuleet: kun niitä tarpeeks usein näkee niin silmä alkaa tottua ja jopa tykätä. Loppujen lopuksi ei ne kuitenkaan taida olla samoja kuvia. Miehillä on vaan uskomattoman yhtäläinen käsitys siitä, mikä naisia sytyttää. Palataan niihin myöhemmin.

Sovellus ei muutenkaan ihan täysin vastaa odottamaani. Ensimmäinen karvas pettymys on, että filtteröintiä ei pystykään tekemään sijainnin mukaan. Kornia jopa näin Suomen mittakaavassa, että kun kuvia ladatessaan sovellus ilmoittaa minulle etsivänsä hottiksia lähialueeltani, ruudulle pamahtaa ensimmäisenä Aslak Enontekiöstä. Että se siitä päiväkahviseurasta sitten. Kohta innostun, kun yhteyksiä alkaa sadella enemmänkin. Ehkä joku vaikka vähän lähempääkin? Ja kyllä vaan, kolme seuraavaa mätsiä ovat kaikki muutaman kilometrin säteellä. Mutta ei kuitenkaan ihan sellasia mätsejä kuin toivoin. Paniikki iskee kun ensimmäinen pyöreähkö nörtti ilmestyy näytölleni ilmoituksen kera: ”Onneksi olkoon! Olette saaneet yhteyden!” Olenko mä vahingossa painanut tolle sydäntä?! Äkkiä poistan yhteyden, mutta vahinko on jo ehtinyt tapahtua: ”Moi, miten menee? ;) Mitäs se pukki toi?” kilahtaa viestiboksiin. Jätän vastaamatta, mutta tämän jälkeen kammotus toisensa perään ilmestyy yhteyksiini. Noin montaa kertaa mäkään en ole voinut painaa huti. Paska sovellus!

Tästä hätääntyneenä aion jo poistaa tilini, mutta en vielä haluaisi jättää leikkiä kesken. Ehkä mulla on vaan asetukset viturallaan tai sitten lähialueen ihmisillä on joku erikoisoikeus ottaa yhteyttä myös anti-mätseihin? Kärsivällisesti poistan nämä juntit ja nörtit yksi kerrallaan ja toivon, ettei kovin moni aloita keskustelua. Onkohan munkin kaikki mätsit oikeasti vaan antimätsejä…?

Nyt reilun viikon verran sovellusta testailtuani olen jo lähes kypsä poistamaan profiilini. About 50 mätsistä on poikinut yhteensä huimat 6 keskustelua: yksi ennestään tuttu, kaksi keskustelua loppui ennen kuin alkoikaan, neljäs sai mut epäkypsillä jutuillaan kierimään naurusta sohvalla ja nostamaan ikäfiltteriä pykälällä ylös päin ja viides kertoi odottavansa mua vaatehuoneessani vartin kuluttua. Harmi kun mulla ei ole vaatehuonetta... Kuudennen keskustelun aloitin itse, koska mua kiinnosti tuntematon söpö poika, jonka kanssa meillä oli hurjan paljon yhteisiä kavereita siihen nähden että hän oli mulle tuntematon. Turhankin asialliset, päivän tai kahden viiveellä tulevat vastaukset saivat mut kuitenkin nopeasti menettämään mielenkiintoni ja utelemaan tiedot kaverilta. The end.

Mielenkiintoista olis tietää, millaista matskua tuo sovellus tarjoaa niille kasiplussan enkelikiharoille ja törröhuulille. Yritin vähän vertailuluontoisesti vaihdella aluksi pelkkiä kasvokuvia sisältäneen profiilini sekaan myös Espanjan lomalta napsaistuja pikkutoppi-lomarusketuskuvia, mutta sellaisia (onnistuneita sellaisia) löytyy mun arkistoista syystä tai toisesta valitettavan vähän... Yhden täydessä tällingissä mallorcalaisessa baarissa ikuistetun kuvan lisäsin, ja noin puoli minuuttia sille naureskeltuani poistin saman tien. Siihen jäi mun hyvä yritykseni saada kiimaisia perverssejä kimppuuni.

Tää neiti jatkaa kunnon perinteisillä baaripokilla. Lavatanssikurssia harkitsin myös.

xx Suvi

Mihin poikaystävää tarvitaan?

Näin itsenäisenä 2010-luvun naisena voin kehua pärjääväni aika hyvin ilman miehiä. Ja mitä tulee tietokoneisiin ja edesmenneeseen autooni, niitä varten mulla on iskä olemassa. Polkupyörästä pitää huolen kivat pyöräkorjaamon miehet edulliseen hintaan. Mietin usein, että mihin mä muka poikaystävää edes tarvitsisin. Toisinaan tulee kuitenkin hetkiä, jolloin ajattelen että no tähän nyt tarvitsisin ja mielellään heti. Kävin sitten pohtimaan näitä hetkiä, ja äkkiseltään sain kasattua seitsemän kohdan listan:

1. Vaihtamaan lamppu. Ei sillä, etten itse osaisi; osaanhan mä purkaa, puhdistaa ja kasata lavuaariputkistonkin, ja varmasti paremmin kuin keskiverto poikaystävä. Lampun vaihdossa on vaan se juttu, että ne on katon rajassa, enkä mä yletä vaihtaa niitä. Edes tuolin kanssa.

2. Katsomaan mun kanssa Kylmäverisiä tappajia. Tai edes olemaan kotona kun mä katson. Se sydämentykytys ja melkein-pysähtyminen juuri ennen kuin murhaaja hyökkää selän takaa on kiihottavan jännää, mutta yksinään vähän liiankin jännää. Mulla on Netflixissä jo maratonin verran sarjoja ja elokuvia odottelemassa omaa prinssi Uljastani, joka pelastaa mut sarjamurhaajilta kainaloonsa.

3. Hovikuljettajaksi. Taksi kun on täällä Suomessa niin kovin kallista. Tyttöjenillan päätteeksi se tulis mut limusiinillaan hakemaan ja tööttäis merkiksi että täällä mä jo rakas sua odottelen. Noh, ehkä joku pienempikin auto kävis, mielellään kuitenkin joku sporttisen näköinen ja tumma ja kiiltävä. Sellainen että kyytiin viitsis siinä baarin ulko-ovien edustalla puoli neljän aikaan kaikkien romurallien kuninkaiden ja kuningattarien edessä hypätä. Jos olis oikeen kovasti illan aikana viini maistunut, niin varmaan mä saattaisin muunkin väriseen autoon istuutua.

4. Jos se auto kuitenkin puuttuu, niin voisin vaihtoehtoisesti ajatella myös keskustassa asuvaa poikaystävää. Sillon pitäisi tosin unohtaa ne tarjousvessapaperin ja -vishyn ostoreissut laitakaupungin Prismasta, mutta onneksi niitä voi joskus bongata myös keskustan Tokmannilta. Sen lisäksi että baarista olisi lyhyt matka kömpiä kainaloon, keskustassa asuvassa poikaystävässä olisi sekin hyvä puoli, että voitais käydä yhdessä romanttisella viini-illallisella ja jakaa huoletta viinipullo. Toisaalta, mulle jäisi kyllä enemmän jos sen toisen pitäisi vielä ajaa kotiin…

5. Joulun pyhiksi. Ei tarvitsis sitten siinä sukulaispariskuntien keskellä mietiskellä että mitähän tänä vuonna heittäisi, kun mummo kysyy että milloinkas sinä Suvi tuot poikaystävän näytille. Niin ja olishan se kiva saada joululahjapaketista joskus jotain muutakin kuin konvehtirasia ja lapaset.

6. Puhelimen pikavalinnaksi. JES tää mun kanapasta kerrankin onnistui! Ja jeee, tein uuden ennätyksen Candy Crush Sagassa!! Oon niin innoissani, nyt on pakko soittaa ja kertoa...hmmm, noh, varmaan äidille. Paitsi että se ei tiedä mikä on Candy Crush Saga. Ehkä en soitakaan.

7. Sairaanhoitajaksi. Nenä vuotaa ja kuume nousee, nenäliinat on loppu ja jääkaappi tyhjä. Jo sängystä nouseminen hakemaan särkylääkettä tuntuu ylivoimaiselta, saati että pitäisi kävellä kadun toiselle puolelle Siwaan ostamaan keltaista Jaffaa ja nuudeleita. Prinssi Uljas saapuisi ovelle valkoisella ratsullaan, aka tummalla urheiluautollaan ja toisi nenäliinojen lisäksi tulista thaikkuruokaa ja suklaata. Kuumeessa poikaystävä tunnetaan.

Puoli vuotta pimeänä ollut eteisen lamppu odottelee edelleen vaihtajaansa, ja Kylmäveriset tappajat tuli toissa yönä mun uniin, kun erehdyksissäni sorruin katsomaan yhden jakson ihan yksinäni keskellä yötä. Onneksi tänä vuonna sentään villasukkien ja suklaarasioiden seasta paljastui myös Sodastream, jotta ne vishynhakureissut Prismasta on historiaa!

Joten kaikki Prinssi Uljaat tummine urheiluautoinenne, jättäkääpä viestiä!

xx Suvi

Ensivaikutelma on tärkein

Hallo maailma!

Mulla on ollut tässä lomalla hirveesti ylimääräistä aikaa kuunnella ääniä pääni sisällä, ja sitten kaikessa itsekeskeisyydessäni aloin miettiä että nehän on ihan hyviä ääniä. Niinpä aloin sitten kirjoitella niitä ääniä ylös oman koneen kätköihin ja totesin sitten että hittoakos mä niitä täällä säilön, jakoon vaan.

Näin reippaat kolme vuotta sinkkuna pyörittyäni on sinkkuudesta iloineen ja riesoineen tullut mun ihan ehdoton lemppari-vitsinväännön aihe. Näitä itseironisia ajatuksia riittää ihan varmasti blogiksi asti jakaa, mutta mun pitkäjänteisyydestä ja mielenkiinnon säilymisestä tähän blogihommaan uskallan luvata tasan yhtä paljon kuin niiden säilymisestä yhteenkään mieshommaan. Nähtäväksi jää.

Mä olen ihan hirveä lörpöttelijä. Puhun ihan liikaa ja se tulee olemaan myös tämän blogin suurin ongelma; kirjoittaa blogitekstejä, ei novelleja. Mutta koska ensivaikutelma on tärkein ja salaisissa mielikuvissani mä olen oikeasti lyhyt, ytimekäs ja jämptisanainen, jätetään tämä intro tällä kertaa tähän. Salaisissa kansioissani odottelee jo pari tekstiä valmiina, mutta säästellään niitä vielä vaikka sen pahan päivän varalle, kun mielenkiinto lopahtaa. Voiskohan tätä samaa säännöstelytaktiikkaa käyttää ihmissuhteissakin? Vähän säilöä alkuhuumaa sitä aamua varten, kun poikaystävä haisee krapulalta samaan aikaan kun sen koira paskoo sun uudelle olohuoneen matolle.

Palataan pian!

xx Suvi T