Mistä tietää että on oikeasti ihastunut? Siis ihastunut siihen ihmiseen, eikä vaan ihastumisen tunteeseen? Kun mä tässä mietin mun deittailuhistoriaani vuosien ajalta, niin tottahan jokainen poikaystäväehdokas on tuntunut just oikeelta ja niin erilaiselta kun ne kaikki aikasemmat. Että nyt nappas jos ikinä.
Ja sitten oon ihan silmät sydäminä seuraavat kolme viikkoa, kunnes huomaan että kaikki ei nyt sit kuitenkaan mee ihan nappiin. Sitten käyn vielä pareilla deiteillä, kunnes lopulta on pakko alkaa uskoa että ei se nyt ehkä kuitenkaan ollut se unelmien poikaystävä. Eikä loppupeleissä edes kovin erilainen niihin kaikkiin aikaisempiin verrattuna.
Sitten kun löydän seuraavan niin mietit että mitä mä siinä entisessä näinkään.
Tästä oon meinannut jo aikoja sitten kirjottaa. Nyt oli musta hyvä sauma, koska oon käynyt pareilla deiteillä mun uuden unelmien poikaystävän kanssa. Ja hänhän on totta kai ihan eri sarjassa kun kaikki aikaisemmat. Paljon aikuisempi, paljon herrasmiesmäisempi ja mitä vielä.
Ja se entinen deitti; mitä mä siinä näinkään? Näissä jutuissa harvemmin aika kultaa muistoja, päinvastoin. Jälkeenpäin on kauhean paljon helpompi muistella, kuinka se ei koskaan edes vienyt mua syömään ja kuinka se aina jätti tavaroitaan joka paikkaan.
Mun uusi unelmien poikaystävä polttaa ketjussa ja unohtaa toisinaan vastata mun viestiin. Mutta nehän on vaan inhimillisiä, helposti korjattavissa olevia pikkuminuuksia, eikös vain?
Love is blind, sanoi joku viisas joskus ja osui naulan
kantaan.
xx Suvi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti