Parisuhteita pikakelauksella

Jes, nyt sen keksin. Viimein (yhden uuden) teorian sille, miksi olen sinkku. Yksi päivä tossa sen vaan tajusin. Aloin miettiä kaikkia vanhoja deittikuvioita ja huomasin, että ne noudattaa usein aika pitkälle samaa kaavaa: ne on kuin miniparisuhteita, jonka vaiheet etenee pikakelauksella ja mahtuu helposti kuukauden sisään alkuhuumasta parisuhteen latistumiseen, kuolemiseen ja kuoppaamiseen.

Alkuhuuma koetaan baarissa. Sitä kestää yleensä siihen saakka, että päästään yhteiseen taksiin. Taksissa voidaankin jo leikkiä vähän niinkuin pariskuntaa, mutta todennäköisesti hyvästä näytelmästä huolimatta taksikuskin harjaantunut silmä ei hämäänny. Kyllä baaripokan tunnistaa. Seksiä harrastetaan ensimmäisen kerran noin neljä tuntia ensitapaamisen jälkeen.

Sen jälkeen ensitreffit voidaankin skipata, koska mitäs sitä turhaa enää hienostelemaan. Treffit voidaan pitää suoraan mun kotona. Kokataan vähän jotain ja katotaan telkkaria ja harrastetaan seksiä. Samaa tehdään seuraavillakin treffeillä. Aikaa on nyt ensitapaamisesta kulunut viikko tai ehkä kaks. Kolmansilla treffeillä tehdään taas samaa, paitsi seksi on jäänyt pois. Nyt eletään siis jo normaalien ihmisten parisuhdetta (eikö?).

Kolmannella viikolla ei enää laitella joka päivä viestiä. Ei välttämättä edes joka toinen. Liitto laimenee. Mies varmasti pettää tai se ei enää muuten vaan rakasta. Mä alan skitsota että mikset oo soittanut. Tulee riita. Mies perääntyy ja pakenee. Loppu.

----

Nyt kun tän tajusin, niin tajusin myös että ehkä ei ookaan niin kamala kiire. Ehkä ei haittaa jos se ei vielä tänään laittanutkaan viestiä tai että tokat treffit siirtykin ensi viikkoon. Ehkä voiskin nauttia siitä alkuhuumasta ja jännityksestä ja ehkä ei haittaa, vaikkei heti oliskaan ihan omalla mukavuusalueellaan. Ehkä niitä pieruverkkareita voisi säästellä edes neljänsille treffeille.

Ja ehkä onkin ihan hyvä, että ensimmäiset oikeat lounastreffit vaati alleen kolme baarista samaan sänkyyn -keissiä ja ensimmäiset ruokaa ja netflixiä -treffit oli vasta kolmen viikon päästä ensitapaamisesta. Ja ehkä oli sen jälkeen hyvä pitää hiljaiseloa hetki ennen seuraavia ruokaa ja netflix -treffejä.

MUTTA viime treffeillä päädyttiin yhdessä ruokakauppaan. Se on musta aika iso askel, ja en oo ihan varma oonko vielä valmis sellaiseen. Oon kerran aikasemminkin käynyt miniparisuhteessa miehen kanssa ruokakaupassa, mutta tää oli nyt jotenkin tosi eri juttu, paristakin syystä:

a) Mun työkaveri käveli heti ovella vastaan. Tuli jotenkin heti tosi vaivaantunut olo. MINÄ ruokakaupassa MIEHEN kanssa tekemässä YHTEISIÄ ruokaostoksia. Ja sitten me vaan ihan tavallisesti moikattiin työkaverin kanssa, niinkuin se olis mulle ihan normaalia käydä miehen kanssa ruokakaupassa.

b) Mies piti kättä mun ympärillä. Siis ihan ettei vahingossakaan kukaan, varsinkaan mun työkaveri olis luullut että hän on vaikka mun veli.

c) Unohdin lompakon kotiin. En voinut siis edes tarjoutua maksamaan osaa ostoksista, vaan kunnon vaimon tavoin kävelin kassan ohi pakkaamaan ostoksia.


Mulla menee nyt varmaan ainakin pääsiäisen yli toipua tästä kauppareissusta, joten seuraavilla treffeillä ei silleen oo kiire kyllä.


xx Suvi the pikkuvaimo